CATEGORIES

Itken kun itkettää

26.3.2018

Liikutun helposti. Saatan nopeasti tirauttaa jokusen kyyneleen katsoessa Titanic-elokuvaa. Tosin jenkkien Extreme Home Makeover-ohjelma saa minut myös lähes poikkeuksetta kyyneliin. Move that bus! Ja se perheiden ilo ja riemu näkyy omilla kasvoilla ilonkyyneleinä. Silmäkulmani kostuvat yleensä melko nopeasti jos joku ystävistäni tai lähimmäisistäni kertoo itselleen herkästä tai liikuttavasta asiasta. Jos ympärillä on edes suhteellisen tuttu joukko ihmisiä, en pelkää näyttää kyyneleitäni.

coat ZARA
blouse ESPRIT
jeans LEVIS
shoes LOUBOUTIN
bag CHANEL

Suru kuuluu monen mielessä helposti “negatiivisiin” tunteisiin, joita ei aina mielellään näytetä. Surua ja itkuaan peittelemättömät saatetaan mieltää myös liioiksi herkkiksiksi – niin miehet, kuin naiset. Itkevät naiset saatetaan leimata tunteellisksi hormonihirviöiksi tai miehet heikoiksi hissukoiksi. Toisaalta suru voi ilmetä monella tapaa. On minullakin ystäväpiirissä erittäin lämpimiä ja empaattisia ihmisiä, ketkä eivät vain helposti itke. He saattavat jopa kokea paineita siitä, että miksi minä en itke kun kaikki muut itkevät?

Uskon vahvasti, että tunteet saavat näkyä. Siksi harvemmin häpeän kyynelherkkyyttäni. Tulen kodista, mihin on kuulunut kaikkien tunteiden ilmaiseminen. Silti on aina ollut se turvallinen tunne, että minua rakastetaan ehdoitta. Se on ollut ihan omiaan rakentamaan luottoa itseen ja elämään. Se onkin yksi suuria vanhemmuuden haasteita mihin minä haluan kiinnittää huomiota. Ettei lapsen hätää tai itkua koskaan vähättelisi. Kumpa sitä aina jaksaisi keskustella ja miettiä miksi asia herättää tunteita ja auttaa lasta käsittelemään omaa mieltään ja tuntemuksiaan. Yrittää antaa niitä työkaluja, miten vaikeistakin tunteista voi selvitä. Mutta se ei todellakaan aina ole helppoa. Monella saattaa pinnaa kiristää kun lapsi saa aamiaspöydässä päivän kymmenennen itkunpuuskan siitä, kun annoit sinisen mukin sijaan vihreän. Mutta rauhallinen keskustelu helpottaa sitä, että sama harmitus ei toistu jokaisena aamuna. Toisaalta on lastenkin hyvä nähdä, että ei vanhemmatkaan aina jaksa. Heidänkin jaksamisella on rajansa.

Kaikki tunteen kirjot kuuluvat elämään ja niiden ilmaiseminen on helpottavaa. On tutkittu asia, että kyynelten myötä kehosta vapautuu stressihormonia ja täten auttaa oloa ja mieltä rauhoittumaan. Kun voit ja uskallat ilmaista aitoja tunteitasi, on vastoinkäymisten kohtaaminen jollain tapaa helpompaa. Ymmärräys, että elämässä on hyviä ja huonoja aikoja helpottaa. Ajoittaiset myrskyt kuuluvat elämään. Niitä saa miettiä, kokea, itkeä ja sen myötä käsitellä. Asioiden kohtaaminen ja tunneskaalojen hyväksyminen on vahvuus. Tieto siitä, että edessä on myös parempi aika, nopeuttaa askeleita sitä kohti. Suru kertoo aina syvistä tunteista. Se kertoo siitä, että on ollut myös niitä maailman ihanimpia hetkiä. Jenni Vartiainen sanoikin kauniisti: Suru on kunniavieras.

Kuvat Alexa Dagmar

 

20 comments

Leave a Reply to Hanna Cancel reply

Your email address will not be published.

*

  • Johanna

    Hyvä aihe. Minulle on kerran rakas aikuinen sanonut tyylillä “mitä sä siinä taas itket” sellaisessa tilanteessa kun olen ollut surullinen/peloissanikin, ja se tuntui kyllä ihan todella pahalta siinä hetkessä. Onneksi olin silloin jo hieman vanhempi ja ymmärsin, ettei hän sitä varmasti tarkoittanut sitä niin jyrkästi. Mutta niin toivon, ettei tuollasta pääsisi edes vahingossa suusta. Edelleen olen herkkä, mutta tuntuu että nykyisin ilon kyyneleet nousevat herkemmin silmiini. Kyyneleet valuvat poskille monessa tilanteessa, niin tv:tä katsoessa, iloisia uutisia kuullessa mutta myös jos on kova stressi. Olen myös kokenut tuota painetta siitä, etten itke välttämättä silloin kun “kuuluisi”. Esimerkiksi jos hyvästelen ystäväni joka lähtee vuodeksi ulkomaille tai kuulen suru-uutisen, ei minulla useinkaan siinä hetkessä kyynelkanavat aukea. Usein se tulee sitten hieman jälkikäteen, ehkä aivot ottavat siinä pienen hetken prosessoidakseen asiaa.

    Aurinkoista viikkoa ja ihanaa pääsiäistä!

    • Kiitos kun jaoit ajatuksesi aiheesta! Yksi pojistani on myös erityisen herkkä niin siksi myös pyrin äitinä näitä asioita miettimään enemmän ja juurikin varomaan sanomasta lauseita, jotka tuota herkkyyttä hajoittaisi rakentamisen sijaan. Ja mielenkiintoista kuulla tuosta, että itku tulee perästä. <3 Onkohan se tosiaan siitä prosessoimisesta? Vai pelkäätkö, että sinut tuomitaan liian herkäksi jos itket? Mielenkiintoisia asioita pohtia! :)

  • Julia

    Hei Hanna!

    Ihana postaus! :)

    Olen aina ollut herkkä lapsi ja itkenyt milloin mistäkin asiasta. Aikuisiässä minut diagnosoitiin erityisherkäksi, sillä tunnen heti astuessani huoneeseen jos fiilis on negatiivinen ja mietin lähes aina, että ”olenkohan minä tehnyt/sanonut jotain” vaikka tiedän, että en ole. Myös se miten esim. äitini vastaa kun hänelle soitan. Jos hän vastaa eri tavalla kuin yleensä mietin heti, että mikä on?! Vaikka kaikki on hyvin. Jos joku ystävistäni vastaa viestiini normaalia myöhemmin, reagoin heti. Reagoin myös voimakkaasti mikäli läheiset ihmiset käyttäytyvät erilailla ympärilläni ja jostain kumman syystä kohdistan muutoksen minun syyksi. Tulkitsen äänensävyt, ilmeet välillä täysin väärin. Tämä on välillä erittäin uuvuttavaa! Eikä kyseessä välttämättä ole huono itsetunto vaan se, että en halua että kukaan on vihainen minulle ja se, että haluan että kaikilla on kaikki hyvin.

    Lasten syntymien jälkeen huomaan itkeväni vielä herkemmin kuin ennen. Ihan mini asioista :) Mutta annan kyyneleiden tulla ja se on ihan totta, että itkun jälkeen helpottaa, oli asia mikä tahansa!

    Ihanaa kevättä sinulle!

    • Hei mielenkiintoista kuulla! Kiitos jaosta! Itse kun en koe itseäni kovinkaan herkäksi, vaikka herkistyn helposti. Mikä on aika erikoista ja laittaa mminut miettimään itseäni ja tiedostankohan itsekään kuinka herkkä mahd olen? Minä kun en juurikan tulkitse. EN jää miettimään tilnateita liiaksi jälkikäteen vaan jatkan ns. kohti seuraavaa. Puin asiat yleensä melko välittömästi. En tiedä onko tämä sitten järjen ja herkkyyden tasapainoa? Mutta kiitos niin kun jaoit tämän, minulla on ystäväpiirissä paljon myös hyvin samalla tavoin itseään kuvaavia ystäviä ja näitä on mielenkiintoista pohtia <3 Ihanaa kevättä teidän perheelle!

  • Täällä toinen herkkis – asia, jota nuorempana häpesin, mutta nykyään näen sen vahvuutena – kykynä samaistua muiden tunteisiin, liikuttua musiikista ja viehättyä kauneudesta. Monet ihmiset, jotka ei ole surujensa tai heikkoutensa kanssa sinut, saattavat vaivaantua toisten voimakkaista tunteista. Itse olen sitä mieltä, että ei ole olemassa mitään tunne- ja järki-ihmisiä – me kaikki ihmiset toimitaan tunteilla (okei, kiintiöpsykot erikseen) ja monesti kaikki “järkipäätöksetkin” pohjautuu tunteeseen kuten vaikka turvallisuudentunteeseen tai kontrollintunteeseen – ts. esim lausahdus “on järkevää säästää rahaa” kytkeytyy pohjimmiltaan siihen, että raha tuo meille turvallisuuden tunteen.

    • Mahtavaa. Ja tosiaan, niin mielenkiintoinen aihe, että tästä riittää paljon kirjallisuutta ja mielenkiintoa olisi lukea enemmän. Ja olen aivan samaa mieltä. Tietyt boksit voi heivata, koska meissä kaikissa asuu tunteet ja järki <3 Pitää vaan osata vahvistaa, jos toinen on heikompi.

  • Mira

    Heippa Hanna! muistelin että olet aiemmin kertonut olevasi enemmän järki- kuin tunneihminen. Kuitenkin herkistyt helposti ja kyynelehdit tunteiden vaikutuksesta, minusta se kuulostaa nimenomaan tunneihmiseltä :) koetko olevasi tunneihminen ns. oman elämän ulkoisia asioita kohtaan ja vuorostaan järki-ihminen kun kyseessä on oman elämän käänteet?

    • Ihanan tarkka huomio <3 Kiitos – sillä tämä on asia mitä itse pohdin nykyään paljonkin. Luulen, että olen herkempi kuin luulenkaan… Koen ehdottomasti olevani enemmän järki-ihminen, mutta sallin itselleni kaikki tunteet – en ole tunteideni vanki, mutta sallin niiden näkyä. En tiedä onko tässä selityksessä järkeä? :D Mutta näin koen. Koska mietin kyllä melkein kaikkea aina järjellä – niin omaa elämää kuin ulkoisia. Tunnen ne tunteet, mutta en toimi niiden perusteella vaan ne ovat enemmänkin sellaisia tukitoimintoja…? <3 Eli ehkä pyrin kaikin puolin pois lokerosta – olen tunne ja järki-ihminen :)

  • Satu

    Oonkin aina miettinyt miten oot niin samaistuttava lähes kaikissa asioissa pukeutumisesta lasten kasvattamiseen ja tähän, herkkyyteen. On hieno juttu että siitä puhutaan, ja että ihmiset ymmärtäis ettei se oo heikkous vaan vahvuus. Terkuin itkin kun vietävä kun Avarassa luonnossa pingviini löysi äitinsä

    • Voi härregyyd ymmärrän tuon! oisin mäkin itkenyt! :D Se on hassua, että en edes koe olevani erityisen herkkä, mutta minussa kyllä kaikki tunteet näkyy. Olen aika avoin kirja, mutta en ole tunteideni vanki.:)

  • Haidi

    Siis mä niin tunistan itteni tässä.. Titanic, Extreme home makeover, Grey’s Anatomy melkeenpä kaikki :D oli sitten kyseessä onnellinen tai surullinen asia on taattua, että silmissä on kyyneleitä. Jopa vihaisena saan vedet silmiin. Näin vanhempana se ei enään häiritse, mutta välillä on tilanteita joissa toivoo, ettei olisi luettavissa kun avoin kirja :) mutta herkäksi minua aina kuvaillaan ja nyt näin aikuisempana se on piirre, josta itsessäni pidän!

    • Siis mä just kirjoitin edelliseen kommenttiin että olen kuin avoin kirja! :D Minua ei kyllä kukaan kuvaile herkäksi, mutta ystäväni kyllä ovat sanoneet että olen herkempi kuin ymmärrän – yksi parhaista ystävistäni sanoi hiljattain, että minulla on erinomainen taito olla ystävien kanssa läsnä ja ymmärtää toisten tunteita. Iso kohteliaisuus.

  • Ems

    Kauniisti kirjoitettu! Ystäväni motto on “itke kun itkettää ja naura kun naurattaa”, se on hyvä ohje yllättävän moneen tilanteeseen. Itselle itku on nimenomaan stressin purku keino. Kerran viikossa pidetty itkuhetki (syksyisin usein Vain elämää -sarjan parissa) pitää mielen tasapainossa. Itken mieluiten privaatisti, mutta läheisten seurassa en peittele kyyneleitä.

    Sen sijaan iän mukanaan tuoma itkuherkkyys on välillä töissä kiusallista, kun esimerkiksi lounaspöydässä joku kertoo syöpään sairastuneesta serkustaan ja minulla silmät vetistyy. Surullinen aihe toki, mutta vahva reaktio tuntuu oudolta työympäristössä minulle vieraasta ihmisestä puhuttaessa.

    • Hei ymmärrän tuon – ja jos minulle kerrotaan tuollaisia uutisia niin silmät vetistyy myös. En häpeä sitä tosin ollenkaan – älä sinäkään. Se osoittaa, että olet empaattinen ja välität muista. <3

  • Jade

    Todella ihana postaus. Myös meillä kotona on aina näytetty tunteita ja tuettu sitä.. Iän myötä liikutun vielä paljon herkemmin kuin nuorempana, olen kuitenkin ylpeä siitä että uskallan näyttää tunteeni. Onneksi meitä on muitakin koska minusta tunteiden näyttäminen on hienoa. Työkaverin kanssa ihan pienikin asia saa meidät välillä kyyneliin niin että lopulta nauramme meidän herkkyydelle ja itkemme samaan aikaan.

    • Sama juttu. Olen herkistynyt vanhetessa. Ja olen ihan samaa mieltä. Ihanaa kun voi itkeä ja nauraa yhdessä <3

  • Kylläpä kirjoitit kauniisti.?
    Asiasta, joka poikkeuksetta koskettaa meitä kaikkia, vain siinä on eroja, kuinka annamme sen meitä koskettaa. Tai kuinka osaamme niitä käsitellä. Niin, monesti se on musta harjoittelukysymys. Toiset (onnekkaat) ovat saaneet oppia ja tukea siihen jo lapsuudessa, toiset selviävät läpi elämän kohtaamatta koko asiaa. Mikä on surullista, sillä kuten kirjoitit, asioiden kohtaaminen ja tunneskaalojen hyväksyminen on vahvuus.?
    Mutta voi pojat, ei tämä vanhemmuus kyllä vähimmässäkään määrin ihan helppo juttu ole! Siinä missä opettaa lapsiaan, harjoittelee usein vielä itsekin..

    • Sinäpä sen sanoit. Allekirjoitan kaiken. Tosiaan, lähtökohdat ovat kaikilla eri ja näitä asioita on paljon vaikeampi harjoittaa jos lapsena on tottunut siihen, että tunteita ei näytetä ja elämään ei luoteta. Mutta kuten todettu, kukaan meistä ei ole myöskään menneisyytensä vanki. Ja kyllä, mitä me vanhempina lapsillemme opetamme, niin sitäkin enemmän he opettavat meitä <3

  • Virpi

    Tämä on itselle tosi tuttua! Itken omasta ja muiden surusta, mutta myös omasta sekä muiden ilosta. Joskus turhautuessa tarpeeksi tunteet tulee esiin kyyneleiden kautta ja surulliset (tai ei niin surullisetkaan :D) elokuvat ja ohjelmat saa mut poikkeuksetta kyyneliin. Enkä todellakaan koe että siinä olisi mitään pahaa. Vanhemmat aina nuorempana osasi lohduttaa että aina saa itkeä kun itkettää eikä kukaan tuomitse sen takia ja sitä kyllä pidän edelleen tärkeänä ajatuksena.
    Olen siis perusluonteeltani kuitenkin erittäin positiivinen mutta satun olemaan vaan melko herkkä tietyissä tilanteissa :)
    Hyvä kuulla etten ole ainoa ja hienoa että toit aiheen esille.

    • Kuulostaa hyvin hyvin tutulta. Itsekin suhtaudun kaikkeen hyvin positiivisesti ja näen usein asiat positiivisen kautta. Mutta kaipa se onkin se herkkyys myös näille “ei toivotuille” tunteille, joka sen mahdollistaa? On ok itkeä kun tietää ja hyväksyy, että kaikki tunteet kuuluu elämään ja se on ihan ok <3