CATEGORIES

Unelma pysähtymisestä

8.6.2020

Korona-krapula. Siksi ystäväni kutsui tätä kriisikevään jälkeistä olotilaa. Olo on voimaton, hieman disorientoitunut ja sisältä kumpuaa paha olo, vaikka en sille suoranaista syytä löydäkään. Meillä kun kevät meni vallitseviin olosuhteisiin nähden oikein hyvin. Ei sairastuttu, saatiin olla perheenä yhdessä, oltiin ehditty muuttaa uuteen kotiin ja töitäkin oli vaikka ne vähenivätkin. Mistä minä nyt voisin valittaa? 

Huomaan palaavani jälleen saman teeman äärelle. Armollisuus. Kuinka vuosi toisensa jälkeen minun on äärimmäisen vaikea sallia itseni pysähtyä ja hengähtää. Koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain. Enhän minä voi valittaa mistään. Mistä minä muka olisin uupunut? 

Kulunut kevät on kuitenkin monilla sisältänyt hurjasti epävarmuutta. Huoli sekä uuden ja tuntemattoman pelko – se jos joku väsyttää. Onko meillä vielä töitä ensi kuussa? Mitä jos läheinen sairastuu vakavasti? Ne ovat hurjan suuria ja pelottavia kysymyksiä, joiden äärellä meistä varmasti valtaosa on ollut viimeisten kuukausien aikana, eikä tilanne vieläkään ole ohi. Olemme vasta astuneet uuden äärelle. Ihmisten perusturvallisuuden tunnetta on ravisteltu tänä vuonna kaksin käsin. En usko, että meistä kukaan on ollut sille immuuni.

Huomaan, että veronsa omasta jaksamisesta on myös ottanut muutto. Vaikka muutto oli enemmän kuin toivottu ja olemme olleet äärimmäisen kiitollisia tästä uudesta kodistamme, on muutto aina iso muutoskohta, mihin liittyy paljon stressiäkin. Minusta tuntuu, että koko kevät on mennyt tsempatessa. “Teen vielä tämän ja sitten levähdän.” Mutta se levähdyshetki ei vain ole tullut vielä, kun aina on vielä “se yksi juttu” mikä pitää tehdä. 

Korona on muuttanut ihmisten arkea hyvin eri tavoin. Yksinäiset ovat olleet yksinäisempiä kuin koskaan ja lapsiperheiden arki enemmän härdelliä kuin koskaan ennen. Toki kaiken keskellä on löytynyt myös paljon positiivista. Huomaan kuitenkin nyt, että monet päivät ovat olleet selviytymistä. Tekemistä on riittänyt niin paljon että pyörryttää. Nyt on todettava, että väsyttää. Ehkä vielä joskus osaan sanoa itsellenikin, että saa väsyttää.

yöasu BALMUIR (saatu)

Olen luullut, että minulla on hyvä itsemyötätunto. Yleensä onkin, mutta jotenkin jaksamisessa vaadin itseltäni valtavasti. Hyvälle ystävälle sanoisin varmasti, että pidä nyt huoli itsestäsi tai sinusta ei kohta ole hyötyä kenellekään. Miksi en osaa sanoa niin itselleni? Siksi otan teemaksi nyt armollisuuden. Aina ei tarvitse jaksaa ja tsempata. Joskus parasta mitä voi tehdä on pysähtyä ja olla tekemättä mitään. Nyt jos joskus sitä on kesäloman tarpeessa. 

Lataudun parhaiten hyvien ystävien kanssa keskustellessa. Asioiden avaaminen antaa aiheille ilmaa ja tilaa. Uusia näkökulmia. Hyvä ystäväni antoikin minulle, vaativuuden tunnelukon kanssa painivalle, erittäin hyvän konkreettisen vinkin tähän kesään: Kirjoita ylös kaikki asiat mitä pitäisi tehdä. Sen jälkeen lasket listan alas etkä ryhdy niitä’ tekemään. Ne odottavat sinua siellä. Anna tehtävälistojen olla ja keskity asioihin mitä haluat tehdä. Koska työt eivät tekemällä lopu.

6 comments

Comment

Your email address will not be published.

*

  • Maria

    Tunnustan että tuo koronakrapula tuntuu tutulle. Meillä on ollut todella rankka kevät. Papalla todettiin pitkälle levinnyt syöpä viikko ennen kuin työpaikoille tuli etätyömääräys ja sairaaloissa vierailu kiellettiin. Pappa jäi siis yksin sairaalaan ja hätä oli kova. Tästä viikon päästä mieheni joutui sairaalaan keuhkoveritulpan ja keuhkokuumeen vuoksi. Tuona hetkenä pelkäsin, että menetän pappani ja mieheni saman kevään aikana. Tilannetta pahensi vielä kova pelko koronan vuoksi, sillä kuulun riskiryhmään ja tämän vuoksi en tohtinut poistua ollenkaan neljän seinän sisältä. Huhtikuun puolella mieheni ja pappani pääsivät pois sairaalasta ja pystyimme huokaisemaan helpotuksesta. Tätä seurasikin sitten minulle osittainen lomautus ja tieto, että papan syöpä oli odotettua pahempi. Sunnuntaina 7.6 pappa nukkui pois ja jätti valtavan aukon meidän perheeseen ja suru on valtava.

    Tiedän että parempia hetkiä on vielä tulossa ja uskon siihen, että elämä kantaa. Päälle 3 kuukauden sisällä jalkojen alta on kuitenkin vedetty matto niin moneen kertaan, että sisällä kytee pelko milloin seuraava vastoinkäyminen tulee kohdalle ja saan aloittaa parantumisen taas alusta. Tiedän että monilla menee huonosti ja sen pelon ja surun kanssa tuntee olevansa aivan yksin. Haluaisin kuitenkin muistuttaa, että täällä on muitakin ja kaikesta aina on selvitty ja tullaan selviämään. Vaikkakin elämä näyttäisi aivan erille sen vastoinkäymisen jälkeen.

  • Jonna

    Respect! Mulla on kolme lasta isommilla ikäeroilla, mutta kaikki harrastaa ja haluavat luonnostaan olla liikkeessä koko ajan. Kun mä mietin että sulla kolme liikunnallista poikaa, muutto (ei pysty katsomaan purkamattomia laatikoita), etäkoulusäätö ja lasten viihdytys ja nahistelu sekä jatkuva ruuan tekeminen niin siinähän jo on! Sitten vielä omat työt ja tämä epämääräinen tilanne ja miehen työnä valmentaminen niin huh! Itselläni on myös se, että mä oon vuosien varrella sokeutunut tekemisen määrälle kun sitä on luonnostaan niin paljon ja mies paljon poissa töiden takia eikä sukulaisia lähellä, joten mun “normaali” on todella kaukana siitä mitä monella on. Välillä huomaan ihmetteleväni, että mistä jengi valittaa, kun mun näkökulmasta heillä ei pitäisi olla syytä kun apujoukkoja on ympärillä. Siitähän se sitten oma maailmankuva on lähtenyt vääristymään ja omat rajat olleet liian kaukana, kun toisaalta on vaan ollut pakko pärjätä. Nyt kun on tullut ikää lisää niin ei meinaa palautua eli pakko opettaa itselleni (ja muille!!) uudet tiukemmat rajat eli että en enää jaksakaan sitä mitä ennen ja tarvitsenkin apua edes jossain muodossa. Korona-ajan vellominen oli alkuun rauhoittavaa, mutta koska on totuttanut itsensä vetää aamusta iltaan (positiivisessa?) kiireessä niin sen avulla sai myös enemmän aikaan ja suorittaja luonne nautti. Ja nyt tasapainon hakeminen on ollut vaikeaa kun piti saada erikoisoloissa se tahti päälle ja koska asiat eivät “liiku” eteenpäin samalla tavalla kuin ennen, niin siitä tulee mulle se ahdistus kun ne jää roikkumaan pidemmäksi aikaa. Lasten ja miehen ollessa enemmän kotona ja koska ei ollut treenejä, niin tavallaan sitä nautti ettei ollut kuskauksia tai talkoita, mitä olikin jo vuosia manannut, mutta sitten huomasi että kun ollaan totuttu siihen jatkuvaan menemiseen, niin mikä siinä sitten on, kun ei muka osata nauttia perheajasta sen enempää ja kaikille tulee tuskastuminen. Tavallaan kiva, että nyt alkaa normalisoitumaan, mutta tästä pitäisi nyt oppia jotain omaan arkeen, mutta en oikein vielä tiedä että mitä oppeja pystyy oikeasti toteuttamaan, kun ralli alkaa taas. Kaikki on onneksi pysyneet terveinä, mutta taustalla kummittelee, että pitääkö fiksumpana nyt varautua toiseen samanlaiseen syksyn kierrokseen. Hetkestä nauttimistahan tää pitäisi kärsimättömälle olla, mutta vähintään alitajunta tekee sitä samaa jatkuvaa suunnittelutyötä ja että miten suoriutua siitä kaikesta tulevasta. No on tää mielenkiintoista aikaa ainakin ja vahva ehkä, että oppii jotain elämästä :D Ihanaa omakotitalokesää teille (helppohoitoisella pihalla niin jää aikaa muuhun;))!!

  • Katariina

    Heippa ihana Hanna! <3

    Kiitos avoimesta ja inhimillisestä postauksesta, tämä postauksesi antaa varmasti monille vertaistukea ja nimenomaan sitä arjen apua(moni varmasti ottaa puheeksi oman jaksamisen/jaksamattomuuden), mikä on blogisikin kantava teema. Moni varmasti pysähtyy itsen äärelle tätä postausta lukiessa, minä mukaanlukien ja hyvä niin.
    Ja sinähän olet jo havainnut väsymyksen, mikä itsessään tuo uskoakseni jo helpotusta oloon, kun hyväksyy tilanteen. Kuten itse sanoit, niin nyt annat aimoannoksen armollisuutta ja juurikin malttia jättää asioita seuraavaan hetkeen. Maailma tai itse ei kuitenkaan tule koskaan valmiiksi, onneksi niin.
    Hurjasti voimia sinne ja lähetän täältä virtuaalisesti lämpimiä ajatuksia sekä lämpöisen halauksen! <3 Olet rohkea, kun tuot esille myös niitä elämään kuuluvia hankalia kohtia ja vaikeita asioita!

    • Hanna Vayrynen

      <3 Jättihalaus sinne takaisin <3 Ja valtavan iso kiitos myötätunnosta ja vertiastuesta - se auttaa valtavasti. ARmollisuus on nyt kantava teema <3

  • Sanna

    Tässä koronakeväässä raskainta itselleni on tietynlainen näköalattomuus. Koska tämä on ohi, koska uskaltaa taas hengittää vapaasti, koska voi lopettaa pelkäämästä, että iäkkäät vanhemmat sairastuvat? Milloin voi suunnitella elämää ilman ikuista, jos koronatilanne sallii -sivulausetta? Milloin kalenteri täyttyy taas isoista ja pienistä iloisista asioista: matkoista, juhlista ystävien kanssa, teatterilipuista, konserteista…. Nyt päivät rullaavat eteenpäin samanlaisina, vähän kuin olisi jokin mielialalääkitys, joka leikkaa tunteet ja huiput pois. Periaatteessa asiat ovat ok, minulla ja puolisolla töitä on tilanteessa oikeastaan vaan enemmän, talous on kunnossa, lapset pärjäävät hyvin, olemme terveitä ja meillä on onnellinen avioliitto. Silti taustalla olevat pelot nävertävät jaksamista ja olo on kumman tyhjä, kun ei ole oikein mitään, mitä odottaa. Sitä vaan odottaa, että saisin oman normaalin elämänsä takaisin.

    • Hanna Vayrynen

      Kuvailit niin osuvasti. Tismalleen samoja ajatuksia. <3