CATEGORIES

Joutuuko lasten kanssa luopumaan omasta elämästä?

4.10.2019

Haluan taas kiittää teitä lukijoita. Jälleen kerran olen saanut teiltä niin paljon ajatuksia kirkastavia kommentteja. Ne ovat laajentaneet näkökulmaa ja tuoneet taas ihanaa syvyyttä hetken keskusteluun syntyvyyden laskusta ja sen syistä. Monissa kommenteissa toistui asia, mihin halusin ihan omalla postauksella tarttua. Kun kysyin syitä miksi moni ei halua lapsia, oli syynä usein se, että omasta elämästä joutuu ns. “luopumaan”. Lasten hankinta koettiin jopa oman elämän uhrauksena. Kolmen lapsen äitinä jäin miettimään tätä kysymystä: Joutuuko lasten kanssa luopumaan omasta elämästä?

Ensiksi haluan tuoda esille sen ajatukseni, että olen ehdottomasti sitä mieltä, että lapsiperhe-elämä ei ole kaikille. Missään nimessä ei tulisi tuntea oloansa “yhteiskunnan normien painostamaksi”. Jos tuntuu siltä että lasten saaminen ei vain ole itseään varten on rohkeaa ja hyvä sitä tunnetta kuunnella. Mutta jos syy siihen ettei halua lapsia on se, että luulee joutuvansa luopumaan elämästään, sitä ei minusta tarvitse pelätä.

Moni asiaa pohtiva lapseton kirjoitti kommenttiboksissa pelkäävänsä, että lasten saamisen myötä häviää kokonaan oma aika, mahdollisuus matkustaa ja parisuhde murenee.

Toki vanhemmuudessa on ajanjakso, kun joudut karsimaan omista menoistasi. Lasten ollessa pieniä ei ennätä aina olla pitkissä suihkuissa, juoda kahvia lämpimänä, harrastaa kun haluaa tai lähteä kavereiden kanssa syömään kun siltä tuntuu. Huonosti nukuttujen öiden keskellä voi olla hyvinkin vaikea nähdä tilanteessa mitään hyvää. Mutta nuokin tunteet ovat hyvin nopeasti ohi meneviä. Tuokin ajanjakso tuo niin paljon enemmän tilalle. Opettelu äidin rooliin tuo myös sellaisia syviä rakkauden, ylpeyden ja ilon tunteita, mitä ei ennen koskaan tiennyt edes olevan. Lapset ovat lopuksi pieniä vain ohikiitävän hetken. Kun lapset alkavat olla kouluikäisiä, löydät yhtäkkiä itsesi tilanteesta, missä sinulla onkin aikaa taas juuri sille mille haluat. Voit lukea, harrastaa, olla suihkussa niin pitkään kun siltä tuntuu ja hyvässä tapauksessa lapsesi vielä tuo sinulle sen lämpimän aamukahvisi. Meillä lapset eivät myöskään ole olleet este matkustelulle. Minusta on ihanaa matkustaa lastemme kanssa ja näyttää heille maailmaa ja sen monimuotoisuutta. En koe, että lapset itsessään ovat este – toinen asia on taas se, miten oma taloudellinen tilanne sen sallii, koska toki perheenä kulut ovat yksin matkustamista korkeammat. 

Itse koen, että lasten myötä parisuhdekin on saavuttanut jälleen uuden tason. Vaikka sitä aina kuvitteli, ettei voi rakastaa toista yhtään enempää, niin silti sitä rakastaa enemmän kuin eilen, mutta vähemmän kuin huomenna. En rakasta häntä paitsi kumppanina, vaan nyt myös omien lasteni upeana isänä. En kykene edes selittämään sitä ylpeyden, rakkauden ja lämmön tunnetta, kun katselen miestäni lastemme kanssa. Koen, että pikkulapsiarjessa on sen äitiyden ja isyyden seassa todella tärkeä muistaa se parisuhde. Olla myös mies ja nainen – vaimo ja aviomies. Vanhempien välinen suhde on se lasten koti. Mikään parisuhde ei pysy alusta loppuun samana – oli lapsia tai ei. Hyvä suhde kasvaa osapuoltensa mukana ja se vaatii aina aikaa ja läsnäoloa. Tottakai lapset muuttavat suhdetta, mutta siksi omaa parisuhdetta on haluttava ja muistettava myös huoltaa ja kasvaa toisen kanssa. Tämäkään asia ei missään nimessä ole mitenkään mustavalkoinen ja tässä kohtaa suurta roolia näyttelee myös oma tukiverkosto: Läsnäolevat isovanhemmat sekä osallistuvat tädit ja sedät.

Halusin tällä huomioida, että elämä on täynnä vaiheita. Mikään ei ole pysyvää. Lasten saanti ei vie sinulta elämääsi, vaan se tuo tilalle niin paljon lisää. Itse koen, että elämäni todella vasta alkoi lasten myötä. Nautin kaikesta nykyään vielä kolminkertaisesti enemmän <3 Arjen pieniä hetkiä oppii arvostamaan suuresti – miten hyvältä lämmin kahvi ja hiljainen huone voikaan tuntua?! Nyt jo elän vaihetta, että esikoinen ei halua minun saattavan häntä kouluun, vaan hän haluaa kulkea ihan itse!:O Vaikka se sydämestä kirpaiseekin ja tuntuu siltä että tähän tultiin synnäriltä ihan silmänräpäyksessä, niin olen jo siinä vanhemmuuden vaiheeseessa, että minun on myös opeteltava irtautumista, koska sehän on meidän vanhempien tehtävä: Rohkaista heitä uskomaan itseensä ja kulkemaan omaa tietään. Kannustaa ja tukea heitä siinä, että he pystyvät. Juuri tämä elämän monimuotoisuus tästä tekeekin niin nautinnollista ja mielenkiintoista. Sitä luulee, että me kasvatamme lapsiamme, mutta he päätyvätkin kasvattamaan meitä.

“Before I had my child, I thought I knew all the boundaries of myself, that I understood the limits of my heart. It’s extraordinary to have all those limits thrown out, to realize your love is inexhaustible.”
— Uma Thurman

Miksi hankkia lapsia?

2.10.2019

Olen seurannut viime viikkojen uutisointia hyvin ristiriitaisin fiiliksin. On ollut paljon keskustelua syntyvyyden laskusta. Aihe ei todellakaan ole yksinkertainen, vaan äärimmäisen ristiriitainen. Miten käy hyvinvointiyhteiskunnallemme, kun syntyvyys jatkaa laskuaan ja huoltosuhde vaikeutuu (eli työ- ja eläkeikäisen väestön suhde)? Kuka maksaa eläkkeen? Samaan aikaan ympäristömme ei kaipaa väenpaljoutta. Missä kulkee se kultainen keskitie?

Miksi nuoret eivät halua samalla tavalla enää lapsia? Onko tulevaisuus liian epävarma pätkätöineen ja osa-aikaisuuksineen? Vai onko se liiankin ruusuinen? Halutaanko keskittyä itseensä, uraputkeen ja sen sadosta nauttimiseen, ns. vain itseään toteuttamalla? Vai ovatko urapaineet niin kovat, että siinä vaiheessa kun lapsia olisi “turvallisempi” hankkia, niin on jo myöhäistä? Vai onko sittenkin itsekästä hankkia lapsia? Asiassa ei ole oikeaa ja väärää. Molemmissa on omat puolensa. Olen viime päivinä lukenut paljon kertomuksia, miksi nuoret eivät halua lapsia. Lapsiarki koetaan liian kuormittavaksi ja kaikki vanhemmat vain valittavat. Kuka siihen loukkuun haluaisi? Jokainen ihminen on erilainen, eikä perhe-elämä tulisi olla missään nimessä se yhteiskunnan pakottama “ainoa oikea valinta”. Mutta se herätti minut miettimään kysymystä, miksi minä halusin hankkia lapsia? Mikä lapsiarjessa minusta on niin hienoa?

Nuorena kuvittelin, etten välttämättä koskaan halua lapsia. Minua kiinnosti enemmän opiskelu ja itseni toteuttaminen. En koskaan ollut mitenkään erityisen lapsirakas ihminen. Mutta sitten tapasin mieheni vuonna 2004. Aika nopeasti huomasin fiiliksiä, mitä en ennen ollut kokenut. Unelma meidän perheestä heräsi molemmilla nopeasti yhteisen polun aloitettuamme. Omien opiskeluitteni takia halusin kuitenkin lykätä perheen perustamista vielä pidemmälle tulevaisuuteen. Saimme esikoisemme vuonna 2012, mutta sitä ennen saimme kokea myös sen, kuinka lasten saaminen ei myöskään ole mikään itsestäänselvyys. Melkein kaksi vuotta elimme toivossa, kunnes sitten unelmamme kävi toteen. Sen jälkeen kaksi pikkuveljeä ovatkin tulleet heti perään.

Onko lapsiarki sitten raskasta? Kyllä. Valehtelisin jos väittäisin muuta. Se väsyttää ja se sitoo ihan eri tavalla kuin mikään muu aikaisemmin. Mutta samalla se antaa niin paljon enemmän, kuin mikään muu aikaisemmin. Ne onnen ja ilon hetket mitä myös koet lasten kanssa päivittäin on niin käsittämättömän syviä, ettei niitä kykene edes sanoin selittämään. Jokainen vanhempi tietää, että vaikka väsymystään valittaakin, niin samalla se pieni ihminen on elämäsi suurin ylpeyden aihe ja maailman rakkain asia. Heidän takiaan sinä haluat olla parempi ihminen. Heidän takiaan olet valmis tekemään ihan mitä vain ja yrittämään entistä kovemmin. Se ehdoton rakkaus on suurempaa, kuin olet koskaan aiemmin voinut kuvitella.

Jos mietin hamaa tulevaa ja sen suunnitelmia niin toivoisin saavani kaiken. Vaatimatonta – eikö? :D  Haluan onnellisen parisuhteen, mielenkiintoisen työn sekä onnelliset lapset, ketkä ovat empaattisen itsevarmoja. Kun ikää on sen verran, että aika työelämässä alkaa olla ohi, niin toki olisi kiva joskus matkustella, mutta kyllä tässä vaiheessa jo tiedän, että siinä vaiheessa elämää toivon enemmänkin voivani vain olla läsnä lasteni elämässä, vaikka he pesästä ovatkin lentäneet. Apuani liikaa tuputtamatta, mutta samalla lähellä, että he tietävät avun olevan aina vieressä jos tarvitaan. Perhe on aina ollut oman elämäni kallio, missä tuetaan ja kannustetaan eteenpäin. Oman perheen tukeen voi aina luottaa synkimmälläkin hetkellä. Kun on vahva tukiverkko, on myös voimia auttaa enemmän muita. Toivon saavani lasteni tulevaisuuden puolisoista jatketta perheeseemme ja vielä lapsenlapsiakin, jotta vanhemmuuden iloista voi viedä ikään kuin rusinat pullasta :D Koska kuten ulkomailla vietetyt vuoden meille osoittivat – meille tärkeintä on aina ollut rakkaat ihmiset ympärillä. Kodin tekevät ihmiset. Perhe on meille prioriteetti numero yksi. Tuskin kuolinvuoteellaan miettii, että tulipa vietettyä liian vähän aikaa töissä. Kyllä se ajatus pyörii silloin elämänsä tärkeimmissä ihmissuhteissa ja miten on tullut oltua läsnä.

Kuten kaikki elämässä, ne kaikista parhaimmat, arvokkaimmat, palkitsevimmat ja ihanimmat asiat ovat ne, jotka ovat kovimman työn takana. Lasten saaminen ei ole tästä poikkeus vaan minulle se graalin malja. Vaikka vanhemmuus on ajoittain uuvuttavaa, on sen palkinto moninkertaisesti suurempi. Katsoessani lapsiani sydämeni hymyilee ja on pakahtua onnesta. Meille ei ole elämässä mitään suurempaa.

“What it’s like to be a parent: It’s one of the hardest things you’ll ever do but in exchange it teaches you the meaning of unconditional love.”
— Nicholas Sparks

Loppuun kuulisin mielelläni teidän ajatuksianne.
Mikä teistä lapsiarjessa on ihanaa?
Miksi te halusitte lapsia?
Miksi ette halua lapsia?