CATEGORIES

Konfliktit tuovat rauhaa

23.4.2021

Löysin hiljattain ihan valtavan hyvän podcast-sarjan Yle Areenasta: Mielen jäljillä. Olen pidempään halunnut löytää psykologiaan painottuvan podin ja tämä on juuri sitä mitä kaipasin. Podia vetää loistava Susani Mahadura, joka osaa avata mielen pimeitäkin sopukoita avarakatseisesti ja puhua niistä inhimillisellä lämmöllä. Jaksoissa kuullaan monia mielenkiintoisia ja asiantuntevia vieraita, joilta Susani osaa kysyä juuri ne oikeat kysymykset. Jaksoja on ilmestynyt 15 kappaletta ja niissä käydään läpi monia aihealueita, mitä itse olen pidempään pohtinut. Podia kuunnellessa tuntuu, kuin joku osaisi järkeistää ja järjestää niitä omia pirstaleisia ajatuksen alkuja.

Moni jakso on herättänyt tunteen, että tästä minäkin haluan puhua. Erityisen voimakasta ymmärrystä ja samaistumista koin jaksossa “Miksi vihaamme?” Tunnin mittaisessa jaksossa toisena vierailijana oli sovittelija Miriam Attias. Hän sanoi jaksossa näin:

“Rauha on taito käydä hankalia keskusteluja. Rauha on sarja hyvin käsiteltyjä konflikteja. Konfliktit ovat aina todella hyviä paikkoja oppia, jos ne vain käsitellään rakentavasti. Jos me ajattelemme, että rauha on konfliktin poissaoloa, me ehkä lakaisemme jotain maton alle – ja se ei ole millään tavalla kestävää”. 

Allekirjoitan tämän vahvasti ja olen monesti miettinyt tätä asiaa niin pari- kuin ystäväsuhteiden näkökulmasta. Minusta suhde todella alkaa syventyä vasta, kun on käyty läpi yhdessä jonkinlainen isompi konflikti. Konfliktin hetkellä sitä näkee onko toisella halu ymmärtää toista ja rakentaa jotain kestävää. Koska elämään kuuluu ristiriidat ja vaikeat tunteet. Yksi tärkeimpiä asioita onkin osata käsitellä niitä vaikeitakin tunteita. Ei lakaista niitä maton alle, milloin kumpuraisella matolla alkaa jossain kohti olla vaikeaa seistä.

Olen usein miettinyt mitkä ovat ne asiat, mitkä tekevät minusta niin kovin onnellisen ja tyytyväisen parisuhteeseeni, vaikka olemme olleet yhdessä hyvät 16 vuotta. Siihen toki vaikuttaa todella moni asia, mutta yksi asia ehdottomasti on se, ettemme pelkää käydä vaikeita keskusteluja. Kissa nostetaan aina pöydälle heti. Yhtä tärkeää on osata käsitellä sitä omaa vaikeaa tunnetta. Omaa vihaa ei saisi vain oikeuttaa ajatellen, että “ärsyttää koska tuo tekee noin”. Aina pitäisi tutkiskella itseään rohkeasti ja miettiä mistä se oma vaikea tunne kumpuaa. Vaikeatkin keskustelut on hyvä aloittaa sanomalla, että “Minusta tuntuu tältä kun toimit näin” sen sijaan vain, että syyttäisi toista “väärästä” toimintatavasta. Rauha on sitä, että ihmisten tarpeet on otettu huomioon ja niihin on pyritty saamaan ratkaisu. Minä olen äärimmäisen herkkä huomauttamaan pienistäkin asioista, mutta pyrin (paino sanalla pyrin) tekemään sen rakentavasti. 

En myöskään näe konflikteja mitenkään pahana asiana. Kuten Miriam Attiaskin sanoi: ne ovat todella hyviä paikkoja oppia, jos ne vain käsittelee rakentavasti. Elän paljon mieluummin arejssa, jossa on pieniä sähikäisiä siellä täällä sen sijaan, että energiaa piiloteltaisiin pinnan alla niin pitkään, että jonain päivänä räjähtää atomipommi. Minulle arjen rauhaa on se, että elämän kaikki tunteet ovat sallittuja. Niin hyvät kuin huonot. Niitä vain pitää osata käsitellä. Siksi blogissanikin ja oman sosiaalisen median kanavissa ei juuri ole koskaan tilanteita, missä en julkaisisi “ilkeitä” viestejä. Toki joskus sekaan mahtuu täysiä asiattomuuksia, mutta niistäkin voi selkä suorassa asiallisesti huomauttaa, miksi viestin muotoilu oli toista loukkaava. Haluan käydä keskustelua ja tarpeen tulleen myös tehdä sitä itsereflektointia. Uskon myös, että jos minä vain blokkaisin tällaisen keskustelun omista kanavistani, se siirtyisi jollekin toiselle alustalle, missä itse en enää voisi perustella omaa kantaani ja päästä myös lähemmäksi sen toisen näkökulmaa. Konfliktit ovat kohtia, missä me kaikki kasvamme. 

Kyseisessä jaksossa on myös todella mielenkiintoista keskustelua vihan käytöstä politikoinnin työkaluna. Kuinka yhteiskunnan rakenteet tukevat polarisointia? Miten viha on myös hyödyllinen tunne? Erittäin suuri kuuntelusuositus. 

Linkki: Mielen jälijillä

Miriam Attiaksen sanoin: Kuunteleminen on radikaalia. 

Menee samaan kategoriaan vanhan postaukseni kanssa: Yritä aina ymmärtää.

Kuvituksena snapshotit eiliseltä kauniilta kevätpäivältä Helsingissä kun tuntui siltä, että tässä mennään taas kohti valoisampaa ja vapaampaa huomista.

Keskusta vai esikaupunki lapsiperheelliselle?

12.4.2021

Mitä ikävöin kaupungissa elämisessä? Tämä postausidea tuli hiljattain yhdeltä teistä. Tasan kuukausi muuttomme jälkeen tein postauksen, missä listasin kaupungissa vs. “landella” asumisen hyviä ja huonoja puolia keskenään. Nyt näin vuoden esikaupunkialueella asuneena minulta kysyttiin mitä kaipaan Helsingissä? Ja mitä on nyt vuoden kokemuksella on paremmin tällä omakotitaloalueella?

Mitä kaipaan kaupungissa?

Ihmisiä
Tämä on varmasti osaksi myös koronatilanteen syytä, mutta päälimmäisenä minulla on keskustasta ikävä ihmisiä. Kaikki ihanat naapurit, rakkaat ystäväperheet ja super hoitajat lasten entisestä päiväkodista, poikien futiskaverit perheineen, omat lähistöllä asuvat ystävät ja se, että kävelylenkillä törmäsi aina tuttuihin. Et koskaan tiennyt kehen törmäät, mutta aina tuli vastaan joku ihana hymyilevä tuttu kasvo. Toki täällä Kauniaisissa on tullut uusia ihania tuttavuuksia, mutta koronavuosi on tehnyt sen, että tunnen esim. vain muutaman lastemme vuositasoilla olevan oppilaan / päiväkotikaverin perheineen. Muutimme tänne juuri ennen koronan alkua, joten mitään yhteisiä tilaisuuksia vanhemmilla ei ole vielä ollut. Onneksi lastemme harrastustoiminnan kautta on sentään saanut tutustua muutamiin alueen perheisiin. Onnekkaasti kävi myös siinä, että naapurustossamme asuu valtavasti ihania lapsiperheitä, keillä saman ikäisiä lapsia. Kulunut vuosi muuton suhteen olisi voinut olla hyvinkin haastava, jos olisimme muuttaneet täysin uudelle paikkakunnalle. Suuri pelastus on ollut myös se, että täällä asui ennestään monia läheisiä ystäviämme. Olen hyvin sosiaalinen luonne, joten tämä viime vuoden eristäytyminen ja sosiaalisten kontaktien varominen on ollut itselle kuluttavaa. Joten ehkä siksi tämä suurin kaipuuni johtuu enemmänkin koronasta, eikä niinkään muutosta esikaupunkiin. Ja muutenkin paljon ympäri maailmaa muuttaneena olen huomannut, että aina jään ikävöimään ihmisiä edellisessä paikassa, vaikka uudesta paikasta löytyy aina uudet ihanat ihmiset. Sydämestä on siroteltu paloja sinne tänne juurikin ihmisten mukana. Onneksi on nykyään niin monet keinot pitää rakkaita ihmisiä mukana arjessa vaikka asutaankin kauempana toisistamme.

Hyviä ravintoloita
Tietenkin keskustassa on paremmat palvelut, mutta peruspalveluihin Granissa olen ollut hyvin tyytyväinen. Rakastamme hyvää ruokaa ja olemme aina pääsääntöisesti tehneet ruokaa kotona, mutta ne hetket välillä kun olisi mahdollisuus mennä hyvään ravintolaan syömään niin on ikävä Helsingin vaihtoehtoja. Onneksi koronavuosi on tehnyt myös sen, että monista ravintoloista saa nyt takeawayta. Ikävä niitä helppoja treffi-iltoja, kun saattoi vain nopeasti pistäytymään hyvässä lähiravintolassa syömässä.

Lähtöjen helppous
Vaikka toki täältäkin pääsee stadin keskustaan syömään / viettämään aikaa halutessaan, on kynnys lähteä yllättävän suuri – vaikka meiltäkin kestää ajaa keskustan Stockan parkkiin vaivaiset 17 minuuttia (kyllä – olen ottanut aikaa :D). Sitä ei tule vaan lähdettyä niin helposti kun sitä ajatteli. Stadissa asuessa se oli niin vaivatonta – kunhan käveli ulos ja olit sykkeen keskellä.

Mitä olemme saaneet tilalle omakotitaloalueella?

Oma piha
Tämä oli meidän muutolle tärkein kriteeri. Halusimme oman pihan, jossa lapsemme pystyisivät mahdollisimman monipuolisesti liikkumaan ja jopa harrastamaan. Minä ja mieheni emme kumpikaan ole erityisiä viherpeukaloita, mutta kaipasimme suuresti ulkotilaa, missä lapsemme saisivat vapaammin toteuttaa itseään. Stadissa tuntui siltä, että olin koko ajan ohjaamassa ja neuvomassa missä kohtaa tietä kuljetaan, missä on turvallista leikkiä jne. Nyt omalla pihalla on heidän mahdollista paljon paremmin toteuttaa itseään ilman äidin jatkuvaa paimennusta. Nyt kun teimme vielä pihastamme meidän perheemme tarpeitamme palvelevan, en pysty sanoin kuvaamaan miten suurta onnea koen niissä hetkissä, kun istuskelen ulkona terassilla ja vain hiljaa katselen vierestä kun pojat leikkivät keskenään ja nauravat katketakseen trampoliinilla tekemilleen tempuille. Ja kuinka paljon oma piha arjessa auttaakin tämän ikäisten lasten kanssa! Voin esimerkiksi tehdä ruokaa samalla kun katselen lastemme leikkejä ulkona. Nautin suuresti siitä, että lapset voivat juosta lähistöllä asuvien kavereiden ovelle ja pyytää leikkimään – tai siitä kun kaveri vain ilmestyy seuraan pihapeleihin. Näin kevään ensimmäisten auringonsäteiden aikaan on oma piha tuntunut taas extra ihanalta. Eilen makoilin juurikin aurinkotuolilla kun pojat hyppivät trampalla, nautittiin päiväkahvit ulkoterassilla ja pelattiin futista omalla tekonurtsilla siihen saakka, että piti mennä iltapuuhiin.

Lisää tilaa
Itse en stadissa asuessamme edes kaivannut lisää tilaa, mutta fakta on, että keskustassa pois päin liikkuessa samalla rahalla saa paljon enemmän neliöitä. Varsinkin näin koronavuonna tilan merkitys on ollut valtava. Miten mahtavaa, että voin vetäytyä toimiston rauhaan pitämään etäpalista ja lapsilla riittää samalla tekemistä.

Monipuoliset harrastusmahdollisuudet
Kun muuttaa lapsiperheenä esikaupunkialueelle on hyvä pitää silmällä millä etäisyydellä eri harrastusmahdollisuudet ovat. Meille Kauniainen oli siksi niin otollinen alue, koska kaikki harrastukset ja koulut ovat jopa lähempänä kuin stadissa. Myös harrastusten kirjo on valtava. Meille kilometrin säteellä on kaikki mahdollinen: futis, lätkä, laskettelu, palloiluhallit, tennis, uimahallit, ratsastus yms yms. Harrastavalle perheelle Kauniainen on ideaali, koska kaikkialle pääsee kävellen / pyöräilemällä lapsi itsekseenkin ja autolla ihan parissa minuutissa koska Kauniainen on niin pieni paikka. 

Luonnon läheisyys
Että miten olenkin nauttinut siitä, miten lähellä meillä on nyt metsä ja tilaa! Pidän itse pitkistä kävelylenkeistä ja juoksemisesta luonnosta, joten on ihanaa kun on joka päivä mahdollisuus juosta runsashappisessa lähimetsässä ja käydä lasten kanssa siellä eväsretkillä. Juuri pari viikkoa sitten melkein kyynel vierähti kun kuulin kevään ensimmäisen mustarastaan laulun. Niin kaunis ja pysäyttävä merkki keväästä.

Summa summarum – molemmissa asumismuodoissa on omat hyvät puolensa. Meille muutto omakotitaloalueelle oli tähän elämänvaiheeseen aivan lottovoitto. Puhumattakaan siitä, että koronaeristykset tulivat päälle vain kuukausi muutostamme. Minulle ja miehelleni mieluisinta puuhaa on tehdä ja harrastaa yhdessä perheemme kesken, mihin Kauniaisten alue soveltuu erinomaisesti. Ja kunhan taas korona helpottaa niin saadaan taas kutsua paljon ystäviä kylään. Uskon tosin myös, että kun lapsemme kasvavat aikuisiksi niin palaamme takaisin keskustaan palveluiden ääreen.

Last three pictures by Niki Strbian