Meidän kuopuksemme täyttää tänään kuukauden. Viimeiset viikot ovat suorastaan hujahtaneet ohi. Täällä ollaan kaikessa rauhassa totuteltu arkeen kolmen lapsen vanhempina. Meidän perheemme on nyt kokonainen ja se on valtavan ihana tunne. Vaikka tekemistä ja hurjia tilanteita riitti jo kahden lapsen kanssa vaikka muille jakaa, niin silti sanoin aina, että minusta perheemme ei tunnu vielä kokonaiselta – perheeseemme mahtuisi vielä yksi palanen lisää. No nyt hän on täällä ja koko perhe ei voisi olla onnellisempi.

Esikoinen näytti jo keskimmäisemme kohdalla, että hän on äärimmäisen hellä ja hoivaava isoveli. Koskaan ei ollut ongelmia mustasukkaisuudesta tai muustakaan veljeskateudesta. Isoveljeksi tuleminen tuntui olevan enemmänkin kunnia-asia. Nyt he ovat jo parhaita kavereita keskenään ja leikit yltyvät melkoisen villeiksi päivittäin. Meidän keskimmäinen on leikeiltään ollut aina isoveljeään rajumpi tapaus, joten mielenkiinnolla odotimme, miten hän ottaisi tämän uuden roolin isoveljenä vastaan. Miten sydän onkaan pakahtunut huomatessa, että kuopuksemme on saanut nyt kaksi aivan äärimmäisen hoivaavaa ja ylpeää isoveljeä. Pienintä veljeä käydään jatkuvasti halimassa, paijaamassa ja pussaamassa. Veljeä pyydetään saada syliin useasti päivässä.

On ollut hienoa katsoa, miten uuden hienon puolen isoveljeys on meidän keskimmäisessäkin herättänyt. Nyt hänkin on jollekin isoveli. Vaikka hänen lauseensa ovat vielä melkoisen epäselviä muille eikä lauseet ole kovin pitkiä, mutta jos pikkuveli inahtaakin, on uusi isoveli kiirehtimässä paikalle hellällä äänellä toistellen “Ei hätää, ei hätää  – olen tässä“. Meidän 2-vuotias nassikka <3 Esikoinen on ollut selvästi myös erinomainen roolimalli. Hän jo melkoisen topakasti osaa todeta, että “Nyt ois äiti aika syöttää pikkunen” tai sitten hän silittelee pienta ja kysyy tältä  “Voi kulta pieni – oisko aika syödä kohta?” Miten tuo meidän 4-vuotias onkin jo noin iso? Vaikka onkin vielä niin pieni.

Perheen kuopus voi loistavasti. Toistaiseksi hän tuntuu olevan hyvin tyytyväinen ja rauhallinen poika. Öisinkin herätään vain muutaman kerran syömään, mikä helpottaa suuresti koko perhettä, kun kaikki saavat unta tarpeeksi. Valtavan iso asia pienlapsiarjessa. Vaiheita nyt aina tulee uusia, mutta nyt nautimme tästä hetken autuudesta.

Itsekin olen viimein täysin voimissain. Miten ihanaa saada oma toiminta- ja liikuntakyky takaisin! Kuopuksellamme oli syntymäpainoa reilu 4900 grammaa, joten ei ihme, että viimeinen raskauskuukausi oli tukala. Kyllähän siinä melkoista lisäpainoa sai kannella kun pituuttakin oli reilut 56cm. Synnytys ja kaikki meni silti loistavasti. Ikäväkseni sain kuitenkin ensimmäistä kertaa rintatulehduksen, jota ei siksi osattu heti tunnistaa sairaalassakaan, kun oli merkkejä muustakin. Koska kuume nousi 40 asteeseen ja tulehdusarvot olivat niin korkealla, jouduin takaisin kättärin vuodeosastolle joiksikin päiviksi. Onneksi vaivani osoittautui lopulta vain ärhäkäksi rintatulehdukseksi, ja muutaman päivän sairaalahoidon ja suonensisäisten antibioottien jälkeen pääsin takaisin kotiin tujun antibioottikuurin siivin. Pienen pelästyksen jälkeen osaa perusarkea arvostaa taas kummasti enemmän. Siksi täällä ollaan nyt oltu melkoisen visusti kotona ja blogi on päivittynyt melkoisen harvakseltaan.

En tosin ole ottanut paineitakaan postaustahdista, sillä haikeus viimeisistä vauvakuukausista on vahvasti läsnä. Jokaisesta hetkestä nauttii jotenkin niin täysillä. Kaikki on tuttua, varmaa ja turvallista – ennenkin koettua. Mutta nyt jo alkaa vauvan ensimmäiset potkupuvut jäädä pieneksi, joten kyllä siinä varmasti muutama kyynel vierähtää, kun pakkaan niitä pois kaapista… Toivottavasti nuoremmat siskoni saavat niistä jonain päivänä käyttöä sekä yhtä rakkaita muistoja, kuin mekin. On tämä vauva-arki vaan niin ainutlaatuisen ihanaa aikaa. Vaikka isoveljet pitävät huolen siitä että meno on äänekästä ja villiä, ei se silti ole tätä seesteistä vauvakuplaa rikkonut. Kuunnella nyt sitä pehmeää tuhinaa, tuoksutella vauvan pehmoista päätä ja tunnustella niitä käsittämättömän pieniä jalkoja ja käsiä, joista pitää kiinni lopun elämää. Vasta ensimmäinen kuukausi takana <3 Minä ja mun pojat. <3

Jo muutama viikko sitten juhlittiin Elle Style Awardseja. Juhlaan valmistautuminen oli vähintään yhtä ihanaa, kuin itse juhlaan osallistuminen. Miten mukavaa olikaan kerääntyä meille siskon, äidin, Karkin ja Suvin kanssa, ja viettää aamupäivä niinkin hemmottelevissa merkeissä niitä näitä jutellen. Jaoin kuvia omasta asustani aiemmassa postauksessa, jonka upeista kuvista on Karkkia kiittäminen. Niiden lisäksi Karkki kuvasi vielä lyhyen videon, jonka kautta aamun iloinen ja naurun täyteinen tunnelma välittyy ihanasti. Videolla näkyy myös paremmin siskon upea gaala-look, josta minä pidin hurjasti. Joten tässä lyhyt hyvän mielen video viikonlopun alkuun. Iloista lauantaita kaikille!