Ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen minulla on housut jalassa! Täällä on ollut helleaaltoja toinen toisensa perään, joten housujen päälle pistäminen ei ole ollut ensimmäisenä mielessä. Tänään pitäisi lämpöasteiden kohota vielä 37 asteeseen (vaikka on jo lokakuu!), mutta minä olen jo alkanut haaveilemaan viileämmistä säistä. Viime viikolla asteet laskivat hetkeksi alle 25 celsiuksen ja vetäisin pitkästä aikaa jalkaan farkut. Tuntuivatpa ne epämukavilta. En tiedä ovatko jalkani jo tottuneet sortsien ja mekkojen vapauteen, vai onko kuuma ja turvotus tuoneet oman epämukavuutensa housuihin mahtumiseen…(Teiltä tuskin saan mitään säälipisteitä, I know. Mutta kyllä mulle maistuisi jo Suomen syksy! Ainakin hetkeksi. )

Tässä asussa kävin mieheni kanssa syömässä lempiravintolassamme, Izakaya by Katsuyassa, joka sijaitsee vain muutaman minuutin päässä meiltä täällä Manhattan Beachillä.

shirt MANGO
jeans GINA TRICOT
bag REBECCA MINKOFF
shoes DOLCE & GABBANA
necklace RIVER ISLAND
bracelet HERMÈS

Otan ihan huiman määrän kuvia lapsistani viikottain. Minusta on ihanaa tallentaa filmille niitä arjen tavallisia hetkiä, jotka vuosi vuodelta kasvattavat arvoaan. Miten ihanaa näihin onkaan palata silloin, kun poikani ovat aikuisia miehiä.

Onpa pelottava ajatus. Aikuisia miehiä. Voivatko nuo pienet poikani todella kasvaa joskus niin isoiksi, etteivät he tarvitse äitiä tekemään vatsan täyttävää ruokaa, pistämään lämmintä päälle talven tuiskuihin tai halaamaan keskellä pimeää yötä? Vaikka sitä vitsaileekin ystävien kanssa lapsen itkuraivarien keskellä (joka syntyi tyyliin pojan mielestä väärän värisestä pastasta), että enää 18 vuotta, then I’m free! Mutta oikeasti tuo ajatus tuntuu todella absurdilta, mahdottomalta ja jopa pelottavalta. Miten sitä voi vielä tulevaisuudessa asua eri kodeissa, näiden pienien vapaana juoksevien sydämieni kanssa? Vaikka sitä tekeekin kaikkensa antaakseen lapsilleen tarvittavat eväät itsenäiseen elämään, tuntuu se samalla silti niin nurinkuriselta. Pienet hetket taaperoitteni kanssa kiitävät ohi hetkessä. Haluan, että poikani säilyisivät ikuisesti pieninä jossain muuallakin, kuin omissa muistoissani. Koska koittaa päivä, milloin pieni poikani ei enää itke, kun lähden huoneesta. Vaikka se kuulostaa vapauttavalta, niin enemmän mielen valtaa haikeus. Täten pidän kiinni näistä pienistä hetkistä ja tallennan niitä kamerallani toivoen, että voin elää ne hetket vielä monta kertaa uudestaan, vaikka lapsuuden pehmeä kupla olisi jo kauan sitten puhjennut. Tällaisina haluan muistaa heidät aina.

This is why I love taking pictures. Because capturing quotidian moments of today will wow your hearts tomorrow.