Strictly style by hanna väyrynen

CATEGORIES

Saako sanoa, että pelottaa?

30.3.2020

Olen nyt monena päivänä vain istunut koneella tuijottamassa tyhjää ruutua. Haluaisin kirjoittaa, mutta takki on tyhjä. Viime viikkojen ahdistus, huoli ja pelko tuntuvat fyysisesti nyt myös koko kehossa. Olen ollut aika väsynyt. Voitte varmasti kaikki yhtyä tähän tunteeseen tavalla tai toisella. Jatkuvassa epävarmuudessa eläminen on raskasta. Samalla haluan korostaa sitä, että meillä on kaikki hyvin. Minulla ei ole mitään valittamisen aihetta. Päinvastoin. Koen olevani enemmänkin kiitollinen. Mutta väsymys ja puristava ote rinnassa on silti läsnä. Ehkä tekee hyvää myös sanoa se “ääneen”, eikä vähätellä sitä omaa tunnetta. Minua pelottaa terveydenhuoltomme kantokyky. Minua pelottaa, että joku läheinen sairastuu vakavasti. Minua ahdistaa tulevaisuuden talousnäkymät. Minua itkettää tieto siitä, miten paljon tämä pysähtynyt arki vaikuttaa negatiivisesti perheissä, missä on esimerkiksi haasteita alkoholinkäytön kanssa. Omakin pinna on tästä kaikesta kireällä. Koen melkoisia haasteita pään sisällä kymmeneen laskiessa kun lapset tappelevat 3749 kerran päivän aikana siitä samasta leikkimiekasta, joita on lelulaatikossa ainkin viisi vastaavaa. Usein en pääse kymppiin saakka vaan pinna menee. Miekat ovat olleet “jäähyllä” useammin kuin Trumpin epidemiapolitiikka on vaihtanut vakavuusastettaan. Typerää, sillä lelujen takavarikoimisesta kärsin aina kuitenkin minä itse. Voi kun sitä jaksaisi aina rauhallisesti selittää ja selvittää juurta jaksaen jokaikinen nokkapokka. Mutta juuri nyt pitäisi muistaa, että elämme poikkaustilassa. Nyt jos joskus pitäisi olla itselleenkin armollinen ja laskea sitä rimaa.

Olen tehnyt virheen siinä, että olen ahminut uutisia aivan liiaksi. Yleensä tieto ei lisää minulla tuskaa, vaan nimenomaan saa aikaan minussa levollisuutta kun tunnen, että olen mahdollisimman tilanteen tasalla. Nyt huomaan kuitenkin, että minulla on uutisähky. Päivitän uutisia aivan liian usein vaikka kertakin päivässä riittäisi. Shokkivaihe on jo ajat sitten ohitettu – nyt pitää vain sopeutua tilanteeseen. Huomisesta emme tiedä, joten voimme vain keskittyä tähän hetkeen ja tehdä siinä parhaamme. Asiat kyllä järjestyvät vielä. Uskon vahvasti siihen, että elämä kantaa.

The trick is to enjoy life. Don’t wish away days waiting for better ones ahead.

Uskon, että monet teistä kokevat paljon samoja tunteita ja painivat samojen ajatusten kanssa. Painava tunne on läsnä, mutta sitä suuremalla syyllä koen tarvetta suuntaa ajatuksiani myös kevyempiin aiheisiin. Tulen jakamaan kanavissani huumoria, sillä naurun avulla voi löytää valoa pimeimmälläkin hetkellä. Tulen nostamaan kanavissani paljon erilaisia suomalaisia yrityksiä ja yrittäjiä. Yritän jakaa mahdollisimman arkisia ja helppoja vinkkejä, mistä edes jokunen teistä voisi saada nykyhetkeen jotain helpotusta. Kukaan meistä ei tiedä vielä, kuinka pitkään tämä tilanne kestää ja miten kaikki tulee jatkumaan. Siihen saakka yritän omissa kanavissa tehdä arjesta mahdollisimman tavallista ja mahdollistavaa. Koen kuitenkin tärkeäksi sanoa ääneen, että minuakin huolettaa. Minuakin pelottaa. Minuakin ahdistaa. Mutta uskon, että kun nuo tunteet sanoo ääneen, sitä samalla myös sallii itselleen vaikeidenkin tunteiden läsnäolon. Sekin tuo rauhaa ja tietynlaista tilanteen hyväksyntää, joka auttaa siirtymään myös uuden (joskin tilapäisen) arjen hyväksyntään. Jos et ole mieltäsi kuormittavista asioista vielä lähimmäistesi kanssa purkanut – jaa ne kanssani kommenttiboksissa. Huoli on hyvä saada ulos ja jaettu painolasti painaa aina vähemmän. Kaikesta huolimatta uskon, että kaikessa pilee jotain hyvää.  Tästäkin kriisistä tulemme varmasti oppimaan paljon. Korona-arki on pakottanut meidät perusasioiden äärelle. Mikä sinulle on kaikkein tärkeintä? Vaali sitä – tänään ja tulevaisuudessa <3

Koronakoti

27.3.2020

Ihana Julia heitti haasteen ilmoille: Miltä näyttää sinun kotisi juuri nyt?

Ei siivousta, ei mitään järjestelyä ennen kuvia – vaan miltä näyttää arki eristyksissä sinun koronakodissasi? 

Minua ei turhaan ystävät vertaa Frendien Monicaan. Olen järjestysfriikki enkä tykkää siitä, että asiat on levällään. Pidän siivoamisesta ja siitä, että kaikella on paikkansa. Moni voi kokea tämän raskaana, mutta minulle nimenomaan järjestys tuo rauhaa. Jos hima on pommin jäljiltä, minusta tuntuu, että ajatuksilleni ei ole tilaa :D Onko siellä muita samasta ongelmasta kärsiviä vai olenko ainoa messed up cleaning freak?! :D En koe siivousta mitenkään kuormittavana. Se on jotenkin niin selkärangassani, että teen sivussa koko ajan jotain. Yläkerrassa käydessä yleensä mukaan kantautuu joki sinne kuuluva tavara, takaisin tullessa tuon taas mahdollisesti sieltä jotain alas kuuluvaa jne. Meillä harvemmin siivous on iso projekti, sillä ylläpidän tietynlaista järjestystä koko ajan. Tämä uusi koti on myös mahdollistanut säilytysratkaisuiltaan sen, että voimme opettaa poikiammekin omatoimisemmiksi ja osallistumaan kodin ylläpitoon. Esim. heidän eniten käyttämät astiat on korkeudella mihin he yltävät, heidän takkinsa on eteisessä korkeudella mihin yltävät, heidän vaatekaappinsa hyllyt ovat myös kaikki heidän korkeudellaan… Näin hekin pystyvät tekemään osansa. Täällä siis aktiivisesti harjoitellaan samalla omista tavaroista huolehtimista ja niiden paikoilleen laittamista.

Ylivoimaisesti eniten aikaa vietämme alakerrassa, missä on olohuone, leffahuone, keittiö ja ruokahuone. Olohuoneessa ollaan tehty mieheni kanssa töitä ja treenattu joogaa ja lihaskuntoa youtube-videoiden avulla. Ruokapöydän ääressä lapset piirtelevät ja askartelevat. Kotiruokaa tehdään päivittäin. Yritämme tehdä yhden isomman satsin aina kerralla, mistä riittäisi ainakin lounas seuraavaksi päiväksi. Tulen ensi viikolla jakamaan ja tekemään (live?) paljon enemmän korituokareseptejä kanssanne! :)

Meillä on ylhäällä kotitoimisto. Siellä itse teen pääsääntöisesti töitä. Täällä esim teen kaiken kirjoitustyön, vastaan maileihin ja pidän etäpalavereita. Itse huone on vielä kesken. Kun saan esim. verhot, ovet vaatekaappiin ja kaipaamani senkin, jaan teille tilasta enemmän kuvia ennen ja jälkeen kuvien muodossa.

Meidän makuuhuoneemme sisustus on myös vielä ihan kesken. Sinne olen nyt miettinyt seinälistoja tuomaan hieman eloa. Haluan minimoida siellä kaiven tavaran – haluan kokonaisuudesta mahdollisimman rauhallisen, yksinkertaisen ja harmonisen. Tänä(kin) aamuna sänky jäi petaamatta.

Pikkuisimpien poikien huone on yllättävän siistissä kunnossa! Yleensä poikien huoneissa on kaikki lelulaatikot revitty auki…

Esikoinen antoi huoneensa Nelli-tädin käyttöön, joka on asunut meillä nyt muutaman viikon. Tämäkin huone on vielä ihan kesken. Seinille on tulossa pelipaitoja, ikkunoihin verhot ja koululaiselle oma isompi sänky. Kuvassa näkyvä on vieraiden varalta oleva ilmapatja.

Pyykkiä on tullut pestyä. Mutta kotitöistä ylivoimaisesti inhottavin askare itselle on pyykkien viikkaus ja lajittelu. Sitä huomaan aina lykkääväni ja lykkääväni… Näemmä miehenikin… Seuraavaksi opetetaan poikia hakemaan puhtaasta pinosta omansa ja laittamaan itse paikalle. Esikoinen voisi tehdä tämän jo vallan hyvin itse.

Talossa yksi lempipaikkojani on tämä yllä näkyvä leffahuone. Se on kuin lämmin pieni pesä, minne on ihana kokoontua porukalla katsomaan sarjoja ja elokuvia. Sieltä löytyy tuo vanha Boknäsin Heaven-sohva, joka on varsinainen laiskanlinna. Olen tainnut nyt joka ilta nukahtaa sinne mieheni kainaloon ennen ilta yhtätoista. Nuo lämpimän väriset seinät, paksut verhot ja kauniit pikkuvalot luovat sinne ihan omanlaisen tunnelmansa. Päivisin pojat katsovat siinä sarjojaan samalla kun me teemme vieressä ruokaa.

Siinä oli meidän koronakoti <3 Ette tiedäkään kuinka monta kertaa ollaan kiitelty onneamme siitä, että muutettiin ennen tätä tilannetta pois kaupungista omakotitaloon, missä on pojille pihaakin. Vaikka itse en kaivannut edes lisää neliöitä, niin kyllä nyt neljän seinän sisällä asuessa olisi sitä viimeistään alkanut kaivata. Koemme olevan todella etuoikeutettuja, että tässä kohtaa meillä on mahdollisuus “vain olla kotona”.