Lasten harrastusten ihanuus
10.10.2022“Voitko lopettaa tuon sun lastes futisharrastusten hehkuttamisen? Ymmärrätkö, että ketään ei kiinnosta? Mitä sitten kun niistä ei tulekaan huippuammattilaisia? Niin? Varmaan ottaa päähän sit.”
-anonyymi tili instan DMssä viikonlopun Köpis reissun jälkeen
Olen maininnut muutamaan otteeseen, että olen taas viime aikoina kipuillut oman sisältöni kanssa. Olen tehnyt sosiaalisen median parissa töitä yli vuosikymmenen ja tiedän tämän kuuluvan kuvioon. Aika ajoin tulee hetkiä kun pitää pysähtyä miettimään sen hetken toimintatapoja. Elämäni on näinä vuosina muuttunut paljon. Aloittaessani olin naimisissa oleva nuori opiskelija Hollannissa, nyt olen yrittäjä, kolmen jo kouluikäisen lapsen äiti, vaimo ja asumme takaisin koti-Suomessa. Mielenkiintoni kohteet ovat myös näinä vuosina muuttuneet merkittävästi. Aloitin aikana, kun some ei ollut työmahdollisuus. Tein sitä puhtaasta ilosta ja yhteisöllisyydestä, mitä se tarjosi muualla asuvalle opiskelijatytölle. Kymmenen vuoden jälkeen se on edelleen se asia, joka ei ole minulla muuttunut. Minulle merkityksellisimpiä asioita somen tekemisessä on jakaa arjen ajatuksia kanssanne, nykyään tosin enemmän Instan DM-viesteissä kuin blogikommentoinnissa. Tänä aikana some on kuitenkin muuttunut raadollisemmaksi ja ymmärrän mainiosti, että yhä enempi haluaa jättää yksityiselämänsä kokonaan pois ja keskittyä vain pinnallisempiin asioihin. Olen yrittänyt toimia itsekin välillä niin, mutta se ei ole kuitenkaan toiminut. Tämä siksi, koska rakastan käydä avointa keskustelua ja nimenomaan luottaa siihen inhimillisyyteen ja lämpimään hyvään, mikä kaikista meistä löytyy somen kovasta ulkokuoresta huolimatta. Siksi haluaisin edelleen pystyä jakaa arkeani kanssanne niin aidosti, kuin mahdollista.
Viimeistenkin vuosien aikana oma arkeni on muuttunut suuresti. Muutimme Helsingin keskustasta vanhaan kotikaupunkiini Kauniaisiin. Teen töitä pääsääntöisesti omasta kotitoimistosta ja jotta varmasti ehdin tehdä kaiken sovitun, en logistisista syistä ehdi samalla tavalla käydä erilaisissa alani tapahtumissa kuin ennen. Ja kun työpäivä “päättyy” kalenterin täyttävät kolmen aktiivisesti harrastavan lapsen harrastuskuskaukset Helsinkiin, Tapiolaan ja Kauniaisiin. Meille on tärkeää, että jokainen pojiista saa harrastaa sitä mitä haluaa ja missä haluaa. Urheilu ja harrastukset ovat antaneet meille elämässä niin paljon, että haluamme tukea parhaalla mahdollisella tavalla myös poikiamme heidän intohimonsa parissa. Lieneekö syynä solumuisti, läpi elämän kestänyt lajin seuraaminen vai mikä, mutta toistaiseksi he kaikki haluavat harrastaa jalkapalloa. Muitakin lajeja on ollut rinnalla, mutta heidän omasta toiveesta niitä on jäänyt jo poiskin kun jalkapallo on nielaissut niin suuren tuntimäärän viikosta. Joskus kuulee sanottavan, että “Ai kamala, toivottavasti meidän lapsi ei koskaan halua harrastaa futista / jalkapalloa / jotain muuta paljon treenimääriä vaatiivaa lajia. En tiedä mitään kamalampaa kuin viettää aikaa jossain kentän laidalla värjötellen.” Tätä ajatusta haluaisin haastaa ja kertoa miten paljon lapsen harrastukset antavat koko perheelle ja niin monella eri saralla. Liian usein mietitään mitä se ottaa kuin mitä se antaa. Meidän perhe rakastaa harrastaa yhdessä. Se on meidän juttu. Me olemme vuoroin toistemme suurissa hetkissä kannustamassa toisiamme. Minulle elämän suola on tehdä yhdessä perheenä. Pidän sanonnasta: “Family who plays together, stays together.” Meillä on hauskaa yhdessä. Lasten harrastukset parhaillaan antavat valtavasti eväitä lopuksi elämää sekä paljon uusia ystäviä. Tässä muutama asia, minkä takia koen lapsen harrastamisen tukemisen tärkeänä yhteiskunnallisenakin asiana.
Pettymyksien käsittely
Tämä on yksi suurimpia hienouksia kilpailullisessa harrastuksessa – pettymyksiltä ei mitenkään voi välttyä ja se on valtavan hyvä asia. Aivan liikaa tänä päivänä törmää vanhempiin, jotka haluavat raivata kaikki mahdolliset vastoinkäymiset ja pettymykset pois lastensa tieltä. Mutta kun elämässä ei voi kukaan välttyä vastoinkäymisiltä. Urheilu ja sen pelin henkeen kuuluvat monet pettymykset antavat työkaluja käsitellä pettymyksiä hyvin turvallisessa ympäristössä. Esimerkiksi annan yhden pojistani, joka on luontaisesti hyvin kilpailuhenkinen ja savu nousi herkästi korvista tappiotilanteessa. Äitinä olen pyrkinyt auttamaan häntä antamalla työkaluja siihen, miten hän pystyy pitämään mielensä kasassa tappionkin hetkellä. Ihminen kun on psykofyysinen kokonaisuus – ei auta, että vain treenaa fyysisiä ominaisuuksia. Psyykkistä vahvuutta voi ja pitääkin koko ajan vahvistaa. Pelissä ei kannata ottaa paineita siitä, että peli tulee voittaa. Pelissä kannattaa nauttia matkasta. Olen huomannut, että tilanteen purkaminen osiin on auttanut häntä paljon. Olen painottanut, että ei haittaa vaikka tulee virheitä tai epäonnistumisia, edessä on aina seuraava tilanne, jossa pääsee taas yrittämään uudelleen. “Ei se mitään – seuraava tilanne!” On lause, jota toistan pojille pelissä ja muuallakin. Sitä mentaliteettia yritän lapsiini iskostuttaa. Koska kaikki meistä kaatuvat, tärkeintä on nousta ylös. Lasten harrastukseen ei kannata suhtautua niin, että tästä tulee hänelle ammatti. Tiedämme enemmän kuiin hyvin, että tie ammattilaisuuten on erittäin pitkä. Sinne asti menee vain pieni prosentti ja tie sinne voi katketa monesta eri lapsesta riippumattomastakin syystä. Toki lapsemme ovat lajista todella innoissaan ja isän jalanjälkien takia se on osan heistä unelmakin, mutta meillä saa unelmoida. Me tuemme parhaamme mukaan kaikessa mitä he haluavat tehdä. Onnellisuus piileekin osaksi siinä, että sietää elämän ajoittaisia pettymyksiä ja on myötätuntoinen niin itseään kuin muita kohtaan. Jos haluaa lajista ammatin, voi sen onneksi tehdä niin monella muullakin tavalla kuin vain pelaamalla itse. Ja muistetaan, että puhutaan lapsista, joiden mielenkiinnon kohteet saattavat vaihtua vielä moneen otteeseen. Tärkeintä on, että he pääsevät toteuttamaan itseään.
Sosiaaliset suhteet
Paras asia harrastuksissa on ne ihmiset, joita se elämään tuo. Yhteiset mielenkiinnon kohteet yhdistävät ja ystäviä on helpompi tehdä. Parhaassa tapauksessa yhteisestä harrastuksesta saa sydänystäviä lopuksi elämää. Esimerkiksi meidän kuopuksen kummitätiin tutustuin aikanaan yhteisen tanssiharrastuksen kautta. Minun suuri toive on, että lapsemme pysyisivät jonkun joukkueharrastuksen parissa ainakin yli murrosiän, sillä uskon sillä olevan suojeleva vaikutus sen tunnemyllerryksen myrskyissä. Helpottaa, kun on joukkuekaverit joille on vastuussa ja he myös katsovat oman joukkuetoverin perään. Kun on vaikkapa peli sunnuntaiaamuna, ei sitä voi roikkua kaupungilla yömyöhään asti. Tämä toki vain toiveeni. Katsotaan mitä se murrosikä lopulta sitten on. Sitten taas asennoidutaan siihen ajanjaksoon sen hetkiseen tilanteeseen vaatimalla tavalla. Joukkueurheilu kuitenkin auttaa ymmärtämään, että joukkue on suurempi kuin yksilö ja näin antaa tärkeitä työkaluja elämään ja ryhmätyöskentelyyn.
Ja ei se ole vain lapset ketkä saavat ystäviä harrastuksistaan. Minä ja mieheni olemme saaneet ihan valtavan rakkaita ja läheisiä ystäviä poikiemme joukkuekavereiden vanhemmista. Olemme päässeet matkustamaan yhdessä, luoneet elämänmittaisia muistoja ja nauraneet vatsat kipeäksi. Nämä muut futisperheet tekevät arjestamme aivan valtavan ihanaa ja onnellista. Jaettu ilo on suurin ilo. Jaettu murhe on myös yhdessä kevyempi kantaa.
Liikunnallinen elämäntapa
Koska poikamme liikkuvat niin paljon, meillä ei ole vielä ollut paljoa tilanteita, jossa kantaisimme huolta älylaitteiden tai pelikonsolien liiallisesta käytöstä. He hakeutuvat niin mieluusti ulos ja pelailun pariin, että välillä ihan tuputan heitä tulemaan hetkeksi sisään lepäämään ja rauhoittumaan jonkun ohjelman parissa. Yleisesti lasten laskenut liikkuvuus on tutkitusti yhteiskunnallinen ongelma. Siksi erilaiset urheiluharrastukset ovat omiaan omaksumaan liikunnallisen elämäntavan, joka voi auttaa hyvinvoinnissa pitkälle elämään.
Kasvun asenteen opettelu
Tämä on todella tärkeä aihe, joka pätee ihan jokaiseen elämän osa-alueeseen. Niin harrastuksiin, koulutukseen kuin ihmissuhteisiinkin. Tekemällä töitä haluamiensa asioiden eteen niitä myös saavuttaa todennäköisimmin. Olen monesti suositellut Carol S. Dweckin krjaa Mindset: Menestymisen Psykologia. Se nimenomaan keskittyy tähän kasvun asenteen teoriaan. Kuinka tärkeää on omaksua ajatusmalli siitä, että kaikkea pystyy kehittämään – että juuri mikään ole pysyvää. Urheilu tarjoaa monia konkreettisia hetkiä, jotka palkitsevatkovasta työstä. Olemme aina ylpeitä poikiemme saavutuksesta, koska se tarkoittaa että he ovat halunneet tehdä itse töitä haluamiensa asioiden eteen. Sitä mallia haluan tukea kaikin tavoin tulevaisuudessa.
Kaikki ovat erilaisia
Puhun tässä paljon joukkueurhelusta ja jalkapallosta, koska se on luontainen ja kiinnostava harrastus meidän perheelle. Jokainen ihminen ja lapsi on yksilö. Älkää siis tulkitko, että mielestäni kaikkien tulisi harrastaa joukkueurheilua. Ei. Haluan vaan kannustaa suuresti siihen, että sitä ei ainakaan kannata pelätä! Toivon, että jokainen lapsi löytää harrastuksen tai yhteisön, jossa hän voi kokea yhteenkuuluvuutta. Paikka, jossa he saavat sopivassa suhteessa niin niitä onnistumisia kuin epäonnistumisiakin. Epäonnistumisia ei saa pelätä, muuten on vaikea onnistuakaan.
Oma sisältö
Syy miksi kipuilen on, etten tiedä miten toisin sopivassa suhteessa tätä elämäntilannetta esiin omissa kanavissani. Meillä kun arki on hyvin lasten jalkapalloharrastuksen täyteistä ja samalla minä nautin siitä myös suuresti. Tilanne on siis hyvin eri kuin se, mistä aikanaan aloitin – puhtaasti muodista. Tällä hetkellä kun muoti ei minua niin kiinnosta. Enemmän minua kiinnostaa kestävä tyyli, ajattomat kappaleet ja niiden yhdistely. Uskon, että tämä kiinnostaa myös teitäkin. Mutta kun oma arki ei ole sitä, että pyörin kaupungilla korkokengissä ja kivoissa asukokonaisuuksissa. Arkeni on mukavissa kotiasuissa kotitoimiston pitoa ja jalkapallokentän laidalla kannustamista. En halua kuvata asuja, jotka eivät ole aitoja. Siksi olen tietoisesti liikkunut pois muodista. Haluan tukea edelleen suomalaisia vaatemerkkejä ja kestäviä valintoja. Joka kuukausi tuleville jatkuville pikamuotiketjujen yhteistyöpyynnöille olen jo koko vuoden sanonut ei. Tämäkin on etuoikeus, että taloudellinen tilanteeni sallii sen, ettei kaikkea yhteistyötä tarvitse ottaa vastaan. Joten en todellakaan tuomitse ketään joka niitä tekee. Olenhan itsekin tehnyt niitä lukuisia ja olen edelleen sitä mieltä, että pikamuotiketjujen valikoimasta voi hyvin tehdä ajattomia ja hyvä valintoja. Haluan tehdä enemmän yhteistyötä tahojen kanssa, jotka tekevät arjesta ihanaa. Yhdessä leipominen, yhdessä tekeminen, yhteiset jaetut hetket ja elämykset – arjen ihanuus. Uskon onnistuneeni siinä viimeaikoina. Yhteistyöt heijastavat myös omia arvojani. Somessa näkee usein vain niitä tähtihetkiä, vaikka arjen onnellisuus piileekin siinä arjessa itsessään. Tavallisen taikaa. Sitä haluan tarjoilla.
Olette toki nähneet palasia jalkapalloarjestamme. Se mitä te näette on häviävän pieni osuus siitä, miten paljon todella lajin parissa vietämme. Nytkin kun olimme Kööpenhaminassa, en jotenkin halunnut päivitellä mitään poikien peleistä ja sen tunnelmasta – vaikka se olikin koko matkamme paras asia. Sen sijaan postailin lyhyestä hetkestä serkun kanssa hotellilta (okei, sekin oli kyllä aivan ihanaa) ja Kööpenhaminan kaupungin tunnelmaa. Tarkoitan vain, että olen hieman eksyksissä sen tasapainon kanssa mitä haluan kanavissani jakaa. Haluan olla mahdollisimman aito, mutta samalla koen, että se on myös monille tylsää. Välillä tulee tuollaista yllä näkyvää palautetta, kun jakaa niitä oman tavallisen arjen ihania hetkiä. Ymmärrän täysin, siihen on tässä työssä tottunut. Siksi halusin vain antaa oman vastineeni sille miksi haluaisin sen tavallisen arkemme näkyvän kanavissani. Haastetta havainnollistaa teille toivottavasti tieto, että viikossamme on maksimissaan vain kaksi päivää, kun meillä ei ole jalkapallotreenejä tai otteluja. Siksi kipuilen sen kanssa, mitä kaikkea kanavissani jaan. Vielä en ole siellä, mutta tuskin koskaan olenkaan “valmis”. Elämä on jatkuvaa muutosta. Yritän löytää tasapainoa tavallisen arjen ja mielenkiintoisen sisällön kanssa. Haluaisin kuitenkin samalla tuoda esiin sitä, miten ihana tämäkin elämänvaihe on kaikessa logistisissa haasteissaan ja ajoiottaisessa hektisyydessään. Minusta tämä on ihana vaihe elämässä, kun lapset ovat isompia, mutta kuitenkin niin pieniä, että haluavat meidät paikalle <3 Positiivista puhetta perhe-elämästä kun voisi olla enemmänkin. Tämä oli minun toiveeni ja valintani elämälle, joten en voisi olla kiitollisempi tästä arjesta. Kiitos siitä teille monille, että niin monet vuodet olette olleet seurana ja tukemassa – niin monessa eri elämänvaiheessa. <3
