CATEGORIES

Vain vaiheita

9.11.2020

Sain edelliseen postaukseeni aivan valtavan ihanan viestin. Se jotenkin kiteytti sen mitä blogiltani toivon: vaikka oltaisiin hyvin erilaisia ja kantavat perusarvotkin eroaisivat – on silti mahdollista ymmärtää toista ja osoittaa toista kohtaan kunnioitusta. Kiitos Milla – kommenttisi sai sydämessäni lämpimän leimahduksen aikaan. <3 Kiitollinen olen siitä, että olen saanut kaltaisesi seuraajan, jonka kanssa voimme yhdessä toivottavasti rakentaa ymmärrystä erilaisuuden ympärille. Erilaisuus ei ole uhka, vaan suuri rikkaus. 

Halusin siitä inspiroituneena ja havahtuneena jakaa teille jotain, minkä itse huomasin suht hiljattain. Usein kuulee kuinka nuoremmat ikäpolvet eivät enää halua lapsia siitä syystä, että se on maalattu kovin raskaaksi. Kuten tämä ihana lukijanikin sen osuvasti kuvaili:

“Tästä huolimatta, emme halua vielä aikoihin lapsia, jos edes koskaan. Nautimme omista harrastuksistamme ja vapaa-ajasta niin paljon, että lasten saaminen vaikuttaa suoraan sanottuna kammotavalta. En tällä hetkellä keksi pahempaa elämää, kuin että pitäisi herätä aamulla lapsen itkuun ja siihen, että heti pitää alkaa suorittamaan: lapselle aamupalaa ja samalla koittaa laittaa itseään kuntoon, lapsi päiväkotiin tms. ja siitä töihin, töistä hakemaan lapsi ja heti alkaa laittamaan ruokaa ettei tule nälkäkiukkua, sen jälkeen lapsen kanssa varmaan pitää tehdäkkin jotain, ja sitten iltapesu ja nukkumaan. Ajatus siitä, että saisimme omaa aikaa vasta 9 aikaan illalla (ja sitten pitää heti mennä nukkumaan, että jaksaa saman seuraavana päivävä) on todella epämiellyttävä.”

Kaikki ovat vain ohikiitäviä vaiheita

Kuten todettu, lapsiarjessa riittää tehtävää, mutta se mikä unohdetaan on, että kaikki ovat vaiheita. Se, että herää vauvanitkuun kestää vain jonkun aikaa. Muutamassa vuodessa lapset ovat jo niin isoja, että kömpivät itse katsomaan aamulla piirrettyjä. Muutama vuosi lisää, niin lapsi voitelee itse omat leipänsä ja joskus jopa intoutuu niin, että kysyy sinulta haluaisitko sinäkin jotain? Koittaa aika, kun lapsi on niin paljon ystäviensä kanssa menossa itsekseen, että suorastaan pyörittelet peukaloita kotona ja kaipaat aikaa, kun sinä olit niin kovin tarvittu. Usein kun puhutaan perheen perustamisen “kamaluudesta” – puhutaan usein vain siitä pikkulapsiarjesta. Unohdetaan tai ei ajatella, että nämä vaiheet kiitävät vauhdilla ohi – lapset ovat vain lainassa. 

Arjen pienet suuret ilot

Omassa ystäväpiirissä toki nauramme lapsiarjen ajoittaiselle kuormittavuudelle ja sen absurdeille riidanaiheille (esim. sisarusten “Älä hengitä mua päin”-riidat), mutta keskusteluissamme ei kuitenkaan korostu lapsiarjen rankkuus, uran luominen esteittä tai itsenäisten rantalomien ihanuus. Niissä keskusteluissa korostuu ennemminkin se valtavan suuri rakkaus ja pienten ilojen ihanuus. 

Esimerkiksi: Miten ihanaa onkaan se ensimmäinen aamu, kun vauvasi nukkuu kokonaisen yön putkeen heräämättä kertaakaan. Ja on niitäkin lapsia, jotka nukkuvat syntymästään lähtien ilman mitään haasteita (kuten esikoisemme). Tai miten ihana onkaan se näky, kun löydät aamulla lapsesi toistensa kainalossa katsomassa piirrettyjä. Tai miten syvältä lämmittävän ja ja suuren onnellisuuden tunteen saa se lapsesi riemu sinussa aikaan, kun hän on onnistunut itse voitelemaan oman leipänsä. Tai miten sydän leimahtaakin, kun lapsesi onnistuu omassa harrastuksessaan ja valtava hymy kasvoillaan tulee kysymään: “Äiti – näitkö?”

Omia ja yhteisiä harrastuksia

Omista lapsistani kaksi vanhinta ovat jo niin isoja, että he pärjäävät yksin harrastuksissaan. Minua ei enää tarvita kentänlaidalla. Näinä hetkinä voisin itse käydä vaikka lenkillä tai jatkaa töitä, mutta itse rakastan olla läsnä lasteni harrastuksissa. Niin pitkään kun he toivovat minua sinne, menen myös itse mielelläni. Se on aikaa myös minulle kun voi keskittyä vain yhteen asiaan ja hymy on herkässä kun näkee oman lapsena nauttivan jostain niin valtavasti. Näin 16 vuoden aikana on ehtinyt käydä niin, että jopa itse olen alkanut tykätä jalkapallosta. Kukapa olisi arvannut. Mutta nyt jo elän vaihetta, että oma harrastaminen ei ole haasteellista.

Joskus raskasta, mutta aina palkitsevinta 

Arjeassamme toki sattuu ja tapahtuu päivittäin paljon, mutta usein kun tekee paljon, sitä myös saa paljon. Lapset eivät ole siitä mitenkään poikkeus. Minusta tuntuu, että lasteni myötä elämän värit syvenivät. Vaikka monena iltana lasten mentyä nukkumaan sitä on puhki, mutta samalla sitä on myös ihan äärimmäisen kiitollinen kuluneesta päivästä. Sehän on juuri osa sitä ihanuutta kun makaa siellä sohvalla. Jopa ne vanhemmat, jotka elävät sitä “pahamaineisinta” vauva-arkea missä ei juuri nukuta, kaivavat kännykkänsä esiin vauvansa viimein nukahdettua ja ihastelevat kännykän videoista niitä oi niin ihania hetkiä mitä oma pieni täydellisin kullannuppu senkin päivän aikana teki. 

Ymmärrän nyt jo hyvin, kun monet jo lapsensa aikuisiksi kasvattaneet vanhemmat toteavat “Nauttikaa siitä, kun lapset ovat pieniä – se on elämän ihaninta aikaa”.

Joten jos sinä painit, tai tiedät jonkun joka painii unettomien vauvaöiden kanssa tai haluaisi ehkä lapsia, mutta pelkää sen “rankkuutta”, lue tämä. Halusin tuoda ilmi sen, että kaikki on vaiheita. Mikään ei ole pysyvää. Tuskin tulet katumaan “tehtyä” lasta, mutta “tekemätöntä” ehkä. Eli jos lasta kovasti toivot, mutta elämä lasten kanssa huolettaa – se huoli on ihan normaalia. Melkein aina uusi asia huolettaa ja mietityttää – saati näin isot asiat. Fyysisesti kuormittava pikkulapsiarki menee nopeasti ohitse, mutta siinäkin on ehdottomasti ihan oma ihanuutensa. Ei siitä todellakaan tarvitse vain selvitä.

Lapsiarki on paikka paikoin vaativaa, mutta moninkertaisesti palkitsevampaa. Sitä rakkauden ja määrää ei vain kertakaikkisesti pysty pukemaan sanoiksi. Lapsiperhe-elämä ei missään nimessä ole kaikille, mutta pelätä sitä ei tarvitse <3

Vanhanaikaiset arvot(ko?)

5.11.2020

Muistan vieläkin elävästi kuinka 15 vuotta sitten makoilimme mieheni kanssa Eindhovenissa nurmikolla kesäauringon paistaessa. Vastarkastuneina pohdimme yhteistä tulevaisuuttamme ja maalailimme haavekuviamme ääneen. Iso kuva oli meille molemmille kristallinkirkas. Toivoimme, että vielä joskus muuttaisimme yhdessä takaisin Suomeen. Asuisimme hieman Helsingin ulkopuolella omakotitalossa, jossa olisi oma piha missä tilaa lapsille pelailla. Olisi niin upeaa, jos voisimme saada kolme lasta. Nimiäkin mietittiin. Ne samaiset nimet mitä mietimme tuolloin, ovat pojillamme tänä päivänä.

Viime vuosina on puhuttu paljon siitä kuinka asenne perheen perustamiseen on muuttunut suurestikin nuoremmissa ikäluokissa. Lapsiarkea jopa kammoksutaan. Se nähdään väsyttävänä ja raskaana asiana, joka seisoo omien unelmien toteuttamisen tiellä. Nykyään on niin paljon kilpailevia vaihtoehtoja. Koetaan, että halutaan matkustella ja tehdä omaa uraa. Palkkatyön lisäksi “oma lapsi” saatta olla vaikka intohimosta perustettu oma yritys. Naimisiinmeno ja lasten “hankinta” nähdään osittain jopa kovin vanhanaikaisena ja konservatiivisena elämäntapana. 

Valehtelisin jos sanoisin, ettei lapsi arki ole paikka paikoin väsyttävää ja raskasta. Sitä se on ja vaatii vanhemmilta paljonkin ponnisteluja. Elän myös ikävä kyllä sellaista vaihetta, että meillä on moni ystäväpariskunta lähivuosien aikana eronnut. Pikkulapsiarki saattaa kurittaa parisuhdetta paljonkin. Monet ovat sanoneet, että ne pienet asiat, jotka ärsyttivät omassa parisuhteessa ennen lasten tuloa, kasvoivat siinä huonosti nukuttujen öiden/ kuukausien/ vuosien sumussa lopulta isoiksi asioiksi. Moni kokee erostaan häpeää. Miten sitä ei saanutkaan tätä asiaa toimimaan vaikka kuinka yritimme? 

Ei elämässä ole yhtä oikeaa mallia ja miten kaiken tulisi mennä. Olen iloinen siitä, että nykyään puhutaan enenevissä määrin siitä, mitä kaikkia mahdollisuuksia meillä onkaan versus yhteiskunnan keskiöön nostettu naimiisiin -> lapsia -> muutto omakotitaloalueelle volvon ja kultaisennoutajan kanssa. Kaikki ei halua lapsia. Kaikki ei halua naimisiin. Kaikki ei halua yhtä ainoaa parisuhdetta. Vaihtoehtoja on monia.

Itse koen, että lasten myötä elämä ei mitenkään loppunut – vaan se vasta alkoi. Mutta minun prioriteettien ykkösenä onkin perhe. Kaiken mitä teen on perheeni hyväksi – koska kaikista eniten arjessa ja elämässä nautin niistä hetkistä missä teemme perheemme kanssa yhdessä. Se on minun elämäni suola. Sen rinnalla hyvin tärkeitä on myös oma työ, parisuhde ja ystävät, mutta itsellä kaiken kantava voima on ydinperheeni. Sieltä minä saan voimaa ja eniten hyvää oloa.

Kävin mieheni kanssa eilen pienellä lounaskävelyllä. Päädyimme jälleen visualisoimaan mitä me haluamme tulevaisuudelta. Jos mietimme elämäämme 20 vuotta eteenpäin, mitkä olisivat ne asiat mitä haluamme? Suurin toiveemme on, että poikamme olisivat onnellisia ja tekevät / tavoittelevat jotain, mikä on heille mielekästä ja antoisaa. Pojat asuisivat omillaan ja heillä olisi ehkä puolisotkin. Välit kaikkien kesken olisivat niin lämpimät ja läheiset, että voisimme usein kerääntyä esimerkiksi sunnuntai-päivällisille ja edelleen viettää aikaa yhdessä. Minulla ja miehelläni olisi edelleen omat työmme/yrityksemme, jotka varmasti vielä muuttavat muotoaan vuosien aikana. Meidän molempien pääpaino on edelleen 20 vuoden tähtäimelläkin perheessä, työn ilossa ja yhteisessä ajassa ja tekemisessä. Toivon ja teemme töitä sen eteen, että tämä seuraavakin pitkän tähtäimen unelma tulisi toteen. 

Koronavuosi on ollut monin tavoin uuvuttava, mutta on se tuonut hyvääkin. Se on auttanut pysähtymään perusasioiden äärelle. Elätkö itsellesi mielekästä elämää?  Mitä minä / me tulevaisuudelta haluamme? Tavoittelemmeko samoja asioita? Kuljemmeko samaan suuntaan?