Vanhanaikaiset arvot(ko?)
5.11.2020Muistan vieläkin elävästi kuinka 15 vuotta sitten makoilimme mieheni kanssa Eindhovenissa nurmikolla kesäauringon paistaessa. Vastarkastuneina pohdimme yhteistä tulevaisuuttamme ja maalailimme haavekuviamme ääneen. Iso kuva oli meille molemmille kristallinkirkas. Toivoimme, että vielä joskus muuttaisimme yhdessä takaisin Suomeen. Asuisimme hieman Helsingin ulkopuolella omakotitalossa, jossa olisi oma piha missä tilaa lapsille pelailla. Olisi niin upeaa, jos voisimme saada kolme lasta. Nimiäkin mietittiin. Ne samaiset nimet mitä mietimme tuolloin, ovat pojillamme tänä päivänä.
Viime vuosina on puhuttu paljon siitä kuinka asenne perheen perustamiseen on muuttunut suurestikin nuoremmissa ikäluokissa. Lapsiarkea jopa kammoksutaan. Se nähdään väsyttävänä ja raskaana asiana, joka seisoo omien unelmien toteuttamisen tiellä. Nykyään on niin paljon kilpailevia vaihtoehtoja. Koetaan, että halutaan matkustella ja tehdä omaa uraa. Palkkatyön lisäksi “oma lapsi” saatta olla vaikka intohimosta perustettu oma yritys. Naimisiinmeno ja lasten “hankinta” nähdään osittain jopa kovin vanhanaikaisena ja konservatiivisena elämäntapana.
Valehtelisin jos sanoisin, ettei lapsi arki ole paikka paikoin väsyttävää ja raskasta. Sitä se on ja vaatii vanhemmilta paljonkin ponnisteluja. Elän myös ikävä kyllä sellaista vaihetta, että meillä on moni ystäväpariskunta lähivuosien aikana eronnut. Pikkulapsiarki saattaa kurittaa parisuhdetta paljonkin. Monet ovat sanoneet, että ne pienet asiat, jotka ärsyttivät omassa parisuhteessa ennen lasten tuloa, kasvoivat siinä huonosti nukuttujen öiden/ kuukausien/ vuosien sumussa lopulta isoiksi asioiksi. Moni kokee erostaan häpeää. Miten sitä ei saanutkaan tätä asiaa toimimaan vaikka kuinka yritimme?
Ei elämässä ole yhtä oikeaa mallia ja miten kaiken tulisi mennä. Olen iloinen siitä, että nykyään puhutaan enenevissä määrin siitä, mitä kaikkia mahdollisuuksia meillä onkaan versus yhteiskunnan keskiöön nostettu naimiisiin -> lapsia -> muutto omakotitaloalueelle volvon ja kultaisennoutajan kanssa. Kaikki ei halua lapsia. Kaikki ei halua naimisiin. Kaikki ei halua yhtä ainoaa parisuhdetta. Vaihtoehtoja on monia.
Itse koen, että lasten myötä elämä ei mitenkään loppunut – vaan se vasta alkoi. Mutta minun prioriteettien ykkösenä onkin perhe. Kaiken mitä teen on perheeni hyväksi – koska kaikista eniten arjessa ja elämässä nautin niistä hetkistä missä teemme perheemme kanssa yhdessä. Se on minun elämäni suola. Sen rinnalla hyvin tärkeitä on myös oma työ, parisuhde ja ystävät, mutta itsellä kaiken kantava voima on ydinperheeni. Sieltä minä saan voimaa ja eniten hyvää oloa.
Kävin mieheni kanssa eilen pienellä lounaskävelyllä. Päädyimme jälleen visualisoimaan mitä me haluamme tulevaisuudelta. Jos mietimme elämäämme 20 vuotta eteenpäin, mitkä olisivat ne asiat mitä haluamme? Suurin toiveemme on, että poikamme olisivat onnellisia ja tekevät / tavoittelevat jotain, mikä on heille mielekästä ja antoisaa. Pojat asuisivat omillaan ja heillä olisi ehkä puolisotkin. Välit kaikkien kesken olisivat niin lämpimät ja läheiset, että voisimme usein kerääntyä esimerkiksi sunnuntai-päivällisille ja edelleen viettää aikaa yhdessä. Minulla ja miehelläni olisi edelleen omat työmme/yrityksemme, jotka varmasti vielä muuttavat muotoaan vuosien aikana. Meidän molempien pääpaino on edelleen 20 vuoden tähtäimelläkin perheessä, työn ilossa ja yhteisessä ajassa ja tekemisessä. Toivon ja teemme töitä sen eteen, että tämä seuraavakin pitkän tähtäimen unelma tulisi toteen.
Koronavuosi on ollut monin tavoin uuvuttava, mutta on se tuonut hyvääkin. Se on auttanut pysähtymään perusasioiden äärelle. Elätkö itsellesi mielekästä elämää? Mitä minä / me tulevaisuudelta haluamme? Tavoittelemmeko samoja asioita? Kuljemmeko samaan suuntaan?
