Ask for help. Not because you are weak. But because you want to remain strong.
-Les Brown

Mikä siinä onkaan, että etenkin meille suomalaisille avun pyytäminen tai vastaanottaminen tuntuu olevan jotenkin erityisen vaikeaa? Elämmekö sellaisessa suoritusyhteiskunnassa, että kaikessa tulisi pärjätä ihan itse – vaikka hampaat irveessä?  Viimeistään Amerikassa asuessani huomasin, että itsekin kuulun juuri niihin suomalaisiin, jotka eivät hirveän helposti ota ystävällistä apua vastaan. Siellä esimerkiksi ruokakaupassa yksin asioidessa sai aina erinäisiä avuntarjouksia. Jos vaikka piti nostaa isompi määrä juomapulloja autoon niin aivan varmasti ohikulkija huikkasi voisiko auttaa minua niiden kanssa. Kohtealiaasti kiitellen näistä aina kieltäydyin. Kyllähän minä pärjään – kiitos kuitenkin hirveästi todella ystävällisestä tarjouksesta! Kun tätä hieman enemmän pohdin, niin omakohtaisesti kyse ei ole mitenkään siitä, että pelkäisin näyttäväni jotenkin heikolta. Kyse on enemmänkin siitä, ettei halua vaivata toista. Suomalainenhan ei pyydä kylässä kahvia. ”Ei minun takia tarvitse! Mutta jos olet itsellesikin keittämässä niin voisihan sitä kupin ottaa, jos siitä ei ole mitään vaivaa…”

coat H&M / saatu
leather pants SAMSOE & SAMSOE
cashmere turleneck ANDIATA / saatu basics collection

Mutta jos kääntää asian toisinpäin, niin onko se itselle kuormittavaa auttaa toista? Ei missään nimessä. Siitähän saa suurta iloa, kun voi tuntea auttavansa toista. Itse ainakin mielelläni tarjoan apua, mutta vielä iloisempi olen jos joku haluaa vastaanottaa sen. Se saa oman olon tuntemaan hyödylliseksi ja jopa tärkeäksi. Ei siitä koskaan tule vaivattu olo. Pitäisi muistaa aina ottaa tarjottu apu vastaan, koska silloin kaikki lähtevät tilanteesta vieläkin iloisemmin mielin. Avuntarjoaja haluaa auttaa ja sinäkin pääset pienestä tai suuremmastakin urakasta kevyemmin eteenpäin. Kukaan ei ole heikompi, kukaan ei ole rasitetumpi, mutta molemmat ovat ainakin hetken iloisempia.

Helping others is the way we help ourselves
-Oprah Winfrey

Kuvat Metti Forssell

Olen melkoinen höösääjä. Teen koko ajan jotain. Huoneesta toiseen siirtyessä siivoan samalla ja mietin alituiseen miten voisin tehdä päivän hommia vieläkin tehokkaammin. Tuntuu että päivät ovat enemmän tai vähemmän suorittamista. Tiedän, että minun pitäisi parantaa tässä omaa mielenhallintaa. Kaikkea ei tarvitse tehdä kiitettävillä arvosanoilla. Usein sillä tyydyttävälläkin pärjää erinomaisesti. Tällä viikolla kävi niin, että minut pakotettiin siihen arvosanaan, millä juuri ja juuri läpäisi päivän.

Mieheni oli koko viikon poissa työnsä takia ja minulla oli viikon käsissä käsissä kolmen pienen lapsen rumba, kodinhoito sekä omat työt päälle. Tämä olisi ollut vielä ihan selvitettävissä, mutta kun satuin sairastumaan alkuviikosta. Sain korkean kuumeen sekä infernaalisen kurkkukivun. Nieluun sattui niin paljon, että yöllä heräsin nielemisen tuskaan. Oli todella vaikea juoda tai syödä ja se lisäsi varmasti siihen, että loppuviikosta minun oli jo vaikea pysyä tolpillani. Minua huimasi niin, että huone pyöri. Kun tähän päälle lisäsi vielä stressit deadlineista, 1-,3- ja 5-vuotiaiden arjen pyörityksen ja talon pystyssä pitämisen, niin ei ihme että päässä pyöri. Jälleen kerran en voi kuin olla kiitollinen, että asumme Suomessa. Täällä on turvaverkot lähellä. Apuun riensi isovanhemmat ja siskot katsomaan välillä poikien perään, jotta minä sain nukuttua kuumettani pois. Tämä viikko on ollut toisin sanoen vain selviytymistä. Olen voinut tehdä vain ne asiat mitkä on ihan pakko. Mutta tästä selvittiin! Näitä osuu kaikille aina välillä kohdalle – onneksi nyt ollaan jo voiton puolella. Olo rupeaa helpottamaan ja nyt mieskin on taas kotona. Ensi viikolla taas pyritään vähän parempiin suorituksiin, vaikka pitäisikin muistaa päivittäin, että jotkut askareet saa ja pitääkin tehdä rimaa hipoen – varsinkin ruuhkavuosien keskellä.

Kuvat Karoliina Jääskeläinen