Pinnan alla
14.8.2020Lapset olivat juuri lähteneet kouluun ja päiväkotiin. Miehelleni olin juuri myös suukottanut hyvää työpäivää. Tunne rinnassani oli poikkeuksellisen kevyt ja iloinen. Omat deadlinet olin saanut hyvissä ajoin tehtyä, joten voisin lähteä kaikessa rauhassa juoksulenkille. Liian pitkään olen skipannut omat juoksulenkkini, kun olen aina kuvitellut etten ehdi. “Minulla on niin paljon muuta tehtävää, joiden tärkeys ajaa minun liikuntahetkeni ohi.“ Tästä ajatuksesta olen nyt kesän aikana pyrkinyt pääsemään pois. Iloisesti puin mustat suosikki juoksutrikoot, vetäisin lenkkikengät jalkaan ja suuntasin raikkaaseen ulkoilmaan tyytyväinen hymy kasvoillani. Päätin mennä ekaa kertaa muuttomme jälkeen Granin mäen portaille vetämään nousutreeniä. Tuon saman mäen kupeessa olen itse varttunut. Muutimme Kauniaisiin minun ollessa 8-vuotias. Muutin pois jo 18-vuotiaana omaan kotiin Helsinkiin. Tuon vuosikymmenen ajan tämän mäen ympärillä on tullut vietettyä paljon aikaa. Mäellä ja sen hyvin tutuilla pienillä metsäpoluilla mieleen tunkeutui paljon muistoja – ei tosin hyvällä tavalla. Muistin nuoruuden vaikeat tunteet ja sen rinnassa tuntuneen painon. Helpotuksen aalto löi ylitseni ja purskahdin pidättelemättömään ja yllättävään itkuun havumetsän huojuvien latvojen juuressa.
Lapsuuteni on ollut hyvin onnellinen, mutta vasta hiljattain olen ymmärtänyt, että omat nuoruusvuodet olivat aika onnettomat. Tosin olen aina myös miettinyt, että kaikkillahan on vaikeaa nuoruusvuosina? Jokainen taistelee pysyäkseen pystyssä aikuiseksi kasvamisen ristiaallokossa, kun on niin suuri halu kasvaa, mutta samalla sitä on kuitenkin vasta niin pieni. Kriittisten nuoruusvuosieni aikana harteilla painoi vanhempien avioero sekä oma todella haastava ja vaikeita asioita sisältänyt nuoruuden seurustelusuhde. En ole kovin uskonnollinen ihminen, uskon että kukin saa uskoa mihin tahansa mikä vain tuo helpotusta ja rauhaa omaan elämäänsä, mutta muistan istuneeni pimeässä huoneessani, katsoin sen ikkunasta näkyviä Granin laskettelumäen valoja ja rukoilin, että joskus se kaikki tuntemani tuska helpottaisi.
Noina aikoina enkä pitkään sen jälkeen kokenut olevani mitenkään kovin onneton. Olen aina miettinyt, että vaikeat ajat kuuluvat elämään, vaikka jouduin käsittelemään sellaisiakin asioita, mitä ei soisi käsiteltäväksi tasapainoiselle aikuisellekaan. Olen ollut aika hyvä aina vähättelemään omia tunteita: “Enhän minä voi valittaa? Monilla on paljon suurempiakin ongelmia.” Olen aina miettinyt, että kaikki mikä ei tapa vahvistaa – mutta onko näin? Myös kaikki joka ei tapa, saattaa kovettaa. Ja niin minulle on saattanut myös käydä. Esikoisena koin usein, että minun on näytettävä mallia pikkusiskoille. Kyllähän me pärjätään ja eteenpäin on mentävä. Huomaan käyttäytyväni osittain noin tänä päivänäkin. En jää märehtimään asioita vaan jatkan aika nopeasti eteenpäin jos koen, etten voi asialle mitään tehdä. Toki siinä on hyvääkin – näin saa paljon asioita aikaan. Mutta nyt huomasin tuolla metsäpolulla miten hyvää tekee joskus vain olla omien ajatuksien kanssa ja antaa kaikkien tunteiden tulla eikä vain puskea eteenpäin.
Se, että näin jälkeenpäin katsoen noista vaikeista vuosista selvisi suht hyvin, on kiitosta miten vanhempani hoitivat avioeronsa. Vaikka se oli kaikille vaikeaa aikaa, meitä ei koskaan käytetty pelinappuloina, vaan meillä oli aina tunne että meillä on äiti ja isä ja meistä pidetään huolta. Vaikka koti sellaisenaan menikin rikki, perusturvan ja rakkauden tunne oli aina läsnä. Iso kiitos kuuluu myös rakkaille lapsuudenystävilleni, ketkä ovat parhaita ystäviäni tänäkin päivänä. Kiitos siitä, että he ovat istuneet lukemattomina iltoina tuntikausia takapihamme terassilla, kuunnelleet, tukeeneet ja auttaneet vaikeiden asioiden kanssa. En koskaan ollut yksin.
Syy helpotuksen itkuun oli se, että tajusin sen musertuneen 16-vuotiaan Hannan epätoivoisen rukouksen käyneen toteen. Olen takaisin täällä, mutta nyt niin, että elämäni on löytänyt rauhan. Olen toisaalta myös erikoisella tavalla kiitollinen siitä, että olen käynyt nuorena sellaisia asioita läpi, mitä silloin kävin. Kiitos jo nuorena koettujen kokemusten, tiesin tarkalleen mitä itse parisuhteelta tarvitsen ja mitä en suostu katsomaan. Olen niin äärimmäisen kiitollinen puolisostani, joka on kuin vastaus kaikkiin toiveisiini. Valtavan kiitollinen olen omasta perheestäni, mitä en koskaan tule ottamaan itsestään selvyytenä. Kiitos hänen ja läheisteni, sydämessäni asuu nyt rauha, että tällaisiakin huomaamattomia sipulin kerroksia voin tiputtaa harteiltani kesken pitkään kaivatun juoksulenkin. Herkkyys on vahvuus. <3
