CATEGORIES

Pinnan alla

14.8.2020

Lapset olivat juuri lähteneet kouluun ja päiväkotiin. Miehelleni olin juuri myös suukottanut hyvää työpäivää. Tunne rinnassani oli poikkeuksellisen kevyt ja iloinen. Omat deadlinet olin saanut hyvissä ajoin tehtyä, joten voisin lähteä kaikessa rauhassa juoksulenkille. Liian pitkään olen skipannut omat juoksulenkkini, kun olen aina kuvitellut etten ehdi. “Minulla on niin paljon muuta tehtävää, joiden tärkeys ajaa minun liikuntahetkeni ohi. Tästä ajatuksesta olen nyt kesän aikana pyrkinyt pääsemään pois. Iloisesti puin mustat suosikki juoksutrikoot, vetäisin lenkkikengät jalkaan ja suuntasin raikkaaseen ulkoilmaan tyytyväinen hymy kasvoillani. Päätin mennä ekaa kertaa muuttomme jälkeen Granin mäen portaille vetämään nousutreeniä. Tuon saman mäen kupeessa olen itse varttunut. Muutimme Kauniaisiin minun ollessa 8-vuotias. Muutin pois jo 18-vuotiaana omaan kotiin Helsinkiin. Tuon vuosikymmenen ajan tämän mäen ympärillä on tullut vietettyä paljon aikaa. Mäellä ja sen hyvin tutuilla pienillä metsäpoluilla mieleen tunkeutui paljon muistoja – ei tosin hyvällä tavalla. Muistin nuoruuden vaikeat tunteet ja sen rinnassa tuntuneen painon. Helpotuksen aalto löi ylitseni ja purskahdin pidättelemättömään ja yllättävään itkuun havumetsän huojuvien latvojen juuressa.

Lapsuuteni on ollut hyvin onnellinen, mutta vasta hiljattain olen ymmärtänyt, että omat nuoruusvuodet olivat aika onnettomat. Tosin olen aina myös miettinyt, että kaikkillahan on vaikeaa nuoruusvuosina? Jokainen taistelee pysyäkseen pystyssä aikuiseksi kasvamisen ristiaallokossa, kun on niin suuri halu kasvaa, mutta samalla sitä on kuitenkin vasta niin pieni. Kriittisten nuoruusvuosieni aikana harteilla painoi vanhempien avioero sekä oma todella haastava ja vaikeita asioita sisältänyt nuoruuden seurustelusuhde. En ole kovin uskonnollinen ihminen, uskon että kukin saa uskoa mihin tahansa mikä vain tuo helpotusta ja rauhaa omaan elämäänsä, mutta muistan istuneeni pimeässä huoneessani, katsoin sen ikkunasta näkyviä Granin laskettelumäen valoja ja rukoilin, että joskus se kaikki tuntemani tuska helpottaisi.

Noina aikoina enkä pitkään sen jälkeen kokenut olevani mitenkään kovin onneton. Olen aina miettinyt, että vaikeat ajat kuuluvat elämään, vaikka jouduin käsittelemään sellaisiakin asioita, mitä ei soisi käsiteltäväksi tasapainoiselle aikuisellekaan. Olen ollut aika hyvä aina vähättelemään omia tunteita: “Enhän minä voi valittaa? Monilla on paljon suurempiakin ongelmia.”  Olen aina miettinyt, että kaikki mikä ei tapa vahvistaa – mutta onko näin? Myös kaikki joka ei tapa, saattaa kovettaa. Ja niin minulle on saattanut myös käydä. Esikoisena koin usein, että minun on näytettävä mallia pikkusiskoille. Kyllähän me pärjätään ja eteenpäin on mentävä. Huomaan käyttäytyväni osittain noin tänä päivänäkin. En jää märehtimään asioita vaan jatkan aika nopeasti eteenpäin jos koen, etten voi asialle mitään tehdä. Toki siinä on hyvääkin – näin saa paljon asioita aikaan. Mutta nyt huomasin tuolla metsäpolulla miten hyvää tekee joskus vain olla omien ajatuksien kanssa ja antaa kaikkien tunteiden tulla eikä vain puskea eteenpäin.

Se, että näin jälkeenpäin katsoen noista vaikeista vuosista selvisi suht hyvin, on kiitosta miten vanhempani hoitivat avioeronsa. Vaikka se oli kaikille vaikeaa aikaa, meitä ei koskaan käytetty pelinappuloina, vaan meillä oli aina tunne että meillä on äiti ja isä ja meistä pidetään huolta. Vaikka koti sellaisenaan menikin rikki, perusturvan ja rakkauden tunne oli aina läsnä. Iso kiitos kuuluu myös rakkaille lapsuudenystävilleni, ketkä ovat parhaita ystäviäni tänäkin päivänä. Kiitos siitä, että he ovat istuneet lukemattomina iltoina tuntikausia takapihamme terassilla, kuunnelleet, tukeeneet ja auttaneet vaikeiden asioiden kanssa. En koskaan ollut yksin.

Syy helpotuksen itkuun oli se, että tajusin sen musertuneen 16-vuotiaan Hannan epätoivoisen rukouksen käyneen toteen. Olen takaisin täällä, mutta nyt niin, että elämäni on löytänyt rauhan. Olen toisaalta myös erikoisella tavalla kiitollinen siitä, että olen käynyt nuorena sellaisia asioita läpi, mitä silloin kävin. Kiitos jo nuorena koettujen kokemusten, tiesin tarkalleen mitä itse parisuhteelta tarvitsen ja mitä en suostu katsomaan. Olen niin äärimmäisen kiitollinen puolisostani, joka on kuin vastaus kaikkiin toiveisiini. Valtavan kiitollinen olen omasta perheestäni, mitä en koskaan tule ottamaan itsestään selvyytenä. Kiitos hänen ja läheisteni, sydämessäni asuu nyt rauha, että tällaisiakin huomaamattomia sipulin kerroksia voin tiputtaa harteiltani kesken pitkään kaivatun juoksulenkin. Herkkyys on vahvuus. <3

11 comments

Comment

Your email address will not be published. Required fields are marked *

*

  • Stiina

    Ihana teksti. Olen niin samaa mieltä tuosta “se mikä ei tapa voi kovettaa”. Moni ei myönnä vaikeuksia vaan on kasvattanut kuoren niiden vaikeuksien päälle, ja jos pinnan alla on käsittelemätöntä tuskaa, se puskee esiin vaikkapa parisuhteessa tai suhteessa lapsiin. Sinulla on hyvä tilanne kun perusta, eli rakastavat (vaikkakin eronneet) vanhemmat, ovat siellä aina taustalla olleet tukemassa. Mutta etenkin jos perusta on ollut hutera, on vaarallista kasvattaa kova kuori vaikeiden tunteiden ympärille.

    Ihana lukea näitä syvällisempiä postauksia. Näitä toivon lisää. :)

  • Minttu

    Ihana postaus, ja kauniisti kirjoitat myös rukousvastauksesta jonka olet saanut<3

  • R

    Hienosti puettu sanoiksi. Itse koen myös, että nuoruuden + muut elämän kokemukset ovat ns. kovettanut minua. Moni hirveä asia kuten läheisen/tutun sairastuminen kyllä koskettaa, mutta nopeasti jatkan eteenpäin koska “en voi asialle mitään”. Huomaan kuitenkin, että omalle miehelleni en voi ns. esittää kovaa tai oikeastaan minun ei tarvitse, koska hän on minun kallioni. Erityisesti oman lapsen kokemukset ja tunteet vetävät minut helposti herkille, joten on aivan uskomattoman helpottavaa, ja ihanan turvallista, että voin olla juuri siinä tunteentilassa kun siltä tuntuu mieheni ollessa läsnä <3.

  • Kata

    Voi, miten ihana kirjoitus Hanna! <3 Vaikeidenkin tunteiden pitää antaa tulla, ei kenenkään tarvitse vain puskea eteenpäin! <3 Kiitos kun kirjoitit tästä!

  • Jonna Kataja

    Elämä on <3 Hienoa lukea tästä, syvällinen opettavainen aihe, ihan parasta "vertaistukea", iso kiitos!

  • Anna

    Itselläni on ollut melko vaikea lapsuus ja nuoruus, mikä on edelleen todella surullista ja satuttavaa. Nämä tunteet yhdistyvät erityisesti silloiseen kotikaupunkiini ja siellä oleviin ihmisiin. Vaikka noista ajoista on jo kauan ja olen päässyt todella pitkälle aikuisiällä, herättää tuo entinen kotikaupunkini vieläkin hyvin epämieluisia tunteita. En voisi enää koskaan kuvitella asuvani siellä, vaikka toisinaan siellä tulee käväistyäkin ystäviä tapaamassa. En usko, että olen koskaan täysin valmis kohtaamaan tuota paikkaa ja sen herättämiä vanhoja tunteita, vaikka muutoin olen ajatuksiani työstänytkin. Nimim. Nykyisin ikionnelinen

  • Johanna

    Upeasti sanoitit tuon. Voin vaan kuvitella miten hyvältä tuntuu kun voi tiputtaa tuollaisen kerroksen lenkkipolun varrelle. Niin onnellinen sinun puolesta! ❤️

  • M

    Minullakin nuoruuden (teinivuosien) muistamiseen liittyy hauskojenkin asioiden lisäksi ahdistusta, joka liittyy sen aikaiseen poikaystävääni ja siihen miten hän minua kohteli (näin aikuisena tajan kyllä että hänen taustallaan oli paljon perheasioita yms, joita en sen ikäisenä ymmärtänyt. Se ei tietenkään oikeuta kenenkään huonoon kohteluun). Jälkeenpäin ajateltuna en edes käsitä miksi seurustelin kyseisen tyypin kanssa useamman vuoden jopa, mikä on aika paljon sen ikäisille ihmisille.

    Olen ajatellut myös ihan samoin, eli huonot kokemukset voivat tänä päivänä peilata niitä hyviä kokemuksia ja korostaa sitä, kuinka hyvin asiat on nyt. Minulla on ihana mies ja perhe, joista olen todella kiitollinen. Jollain tapaa tuo teinivuosien ahdistus on jossain läsnä, koska näen toistuvasti unta, jossa minulla on lapsi, jonka isä on tuo teinivuosi-poikaystävä ja unessa ajattelen vain “mitä olen mennyt tekemään, mitä olen mennyt tekemään”. Sitten herään sekavana, ja minulla kestää hetki tajuta, että minulla on kyllä oikeastikin lapsi, mutta sen isä on juuri se kenen pitääkin ja kaikki on hyvin.

  • Hanna J

    Kiitos Hanna kauniista ja koskettavasta kirjoituksestasi💫Hyvää ja aurinkoista viikonloppua!

  • Haidi

    Ihanasti olet kirjoittanut asioita ylös. Ihmismieli on jännittävä ja sitä alitajuisesti suojaa itseään monelta. Itselläni porrastreeni keväällä laukaisi kunnon tunneryöpyn nuoruuteen, jolloin porrastreenit oli osa lajiharjoittelua. Ekan treenin nyt keväällä vihasin portaita, mutta nyt en malta odottaa, että jalkapöytä paranee ja pääsisin taas portaisiin! Musta tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulee sitä enemmän vastaan tulee nuoruudessa koettuja juttuja, jotka nostaa tunteita aina uudelleen pintaan ja käsiteltäväksi :)

  • Jonna

    Uskon, että monet käyvät vastaavia tunteita läpi varsinkin jos palaa lapsuuden/nuoruuden maisemiin. Itsellä tulee myös paljon aina muistoja mieleen edes vieraillessa lapsuuden kodin paikkakunnalla! Oon myös huomannut, että vähän omasta fiiliksestä riippuen välillä käsittelee ihania muistoja tyttökavereiden kanssa ja välillä pohtii vanhempien vaikeaa avioeroa. Onneksi ikä on tehnyt sen, että näitä uskaltaa läpikäydä ja antaa ajatusten virrata. Hyvää viikonloppua!