CATEGORIES

enter search term

13. hääpäivä

9.6.2020

Tasan 13 vuotta sitten heräsin Helsingin Crown Plazan sviitistä neljän parhaan tyttöystäväni kanssa intoa ja kihelmöivää jännitystä täynnä. Kävimme syömässä runsaan aamupalan hotellin aamiaisbuffetissa ja sitten siirryimme takaisin huoneeseemme valmistautumaan, minne ystäväni Tiina tuli laittamaan meidän hiukset ja meikit. Minulla on pääsääntöisesti arjessa hiukset auki, joten halusin tänä ikimuistoisena päivänä pitää kampauksen tyylilleni uskollisena. Mekko oli löytynyt jo toisesta katsomastamme liikkeestä. Sen suhteen tiesin pitkälti mitä halusin: Olkaimeton ja melko yksinkertainen – aikaa kestävä.

Tuo kesäkuinen päivä oli normaalia kuumempi. Aurinko porotti kirkkaalta taivaalta ja lämpötila liikkui 25 ja 28 asteen välillä. Emme olleet uskaltaneet järjestää juhlia ulkosalla Suomen epävakaan kesäsään takia, joten päädyimme pitämään juhlat keskustan Crown Plaza hotellin juhlatilassa, minne mahtui tarpeeksi pyöreitä pöytiä – juhlavieraita oli yli 180 ja se jo rajasi monta tilaa pois. Tila osottautui kuumana päivä erittäin toimivaksi. Olimme somistaneet paikan runsailla kukka-asetelmilla ja pienillä puilla, jotka olivat täynnä pikkuvaloja. Crown Plazan lattiasta kattoon olevista suurista ikkunoista tuli Töölönlahden vehreys sisään. Ikkunoiden reunoilla olevat isot paksut verhot toivat pehmeyttä ja tunnelmaa.

“When I am down, and, oh, my soul, so weary
When troubles come, and my heart burdened be
Then, I am still and wait here in the silence
Until you come and sit awhile with me”

Kolmen aikaan auto tuli hakemaan minua ja ystäviäni hotellilta. Silloin ekaa kertaa vatsasta alkoi nipistää. Kohta se tapahtuu: menen naimisiin elämäni rakkauden kanssa. Jännitys tiivistyi minuutti minuutilta Johanneksen kirkon alakerrassa h-hetkeä odottaen. Mutta kun Josh Grobanin You Raise Me Up alkoi soida ja seurakunta nousi penkeiltään ylös jännitys katosi. Käytävän päässä odotti mies, jonka tiesin tulevan olemaan maailman paras aviomies. Hän on lempeä, ymmärtäväinen, kunnioittava ja kaikki huomioon ottava ihminen. Yhdessä ulkomailla asuttujen vuosien perusteella jo tiesin, että hän oli minun kallioni. Olimme rakastuneet vuosia sitten pitkien keskustelujen kautta. Jaoimme samat arvot. Meille perhe oli kaiken kantava voima ja suurin yhteinen unelmamme. Kaikki suuret päätökset tulisimme tekemään perheemme ja meidän keskinäinen hyvinvointi etusijalle laittaen. Tahdon oli helppo sanoa.

“You raise me up, so I can stand on mountains
You raise me up to walk on stormy seas
I am strong when I am on your shoulders
You raise me up to more than I can be”

Nyt 13 vuotta jälkeenpäin en voi kuin kokea suurta kiitollisuutta. Kuinka jo noin nuorena olen saanut löytää rinnalleni puolison, joka tukee minua kaikessa. Kenen kanssa jaamme saman arvomaailman, arjen, unelmiemme kodin koti-Suomessa ja kolme pientä poikaa, jotka ovat elämämme keskipiste. Hyvää 13. hääpäivää rakas. Teit ja teet minusta edelleen joka päivä maailman onnellisimman, kun saan jakaa elämän kanssasi.

Unelma pysähtymisestä

8.6.2020

Korona-krapula. Siksi ystäväni kutsui tätä kriisikevään jälkeistä olotilaa. Olo on voimaton, hieman disorientoitunut ja sisältä kumpuaa paha olo, vaikka en sille suoranaista syytä löydäkään. Meillä kun kevät meni vallitseviin olosuhteisiin nähden oikein hyvin. Ei sairastuttu, saatiin olla perheenä yhdessä, oltiin ehditty muuttaa uuteen kotiin ja töitäkin oli vaikka ne vähenivätkin. Mistä minä nyt voisin valittaa? 

Huomaan palaavani jälleen saman teeman äärelle. Armollisuus. Kuinka vuosi toisensa jälkeen minun on äärimmäisen vaikea sallia itseni pysähtyä ja hengähtää. Koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain. Enhän minä voi valittaa mistään. Mistä minä muka olisin uupunut? 

Kulunut kevät on kuitenkin monilla sisältänyt hurjasti epävarmuutta. Huoli sekä uuden ja tuntemattoman pelko – se jos joku väsyttää. Onko meillä vielä töitä ensi kuussa? Mitä jos läheinen sairastuu vakavasti? Ne ovat hurjan suuria ja pelottavia kysymyksiä, joiden äärellä meistä varmasti valtaosa on ollut viimeisten kuukausien aikana, eikä tilanne vieläkään ole ohi. Olemme vasta astuneet uuden äärelle. Ihmisten perusturvallisuuden tunnetta on ravisteltu tänä vuonna kaksin käsin. En usko, että meistä kukaan on ollut sille immuuni.

Huomaan, että veronsa omasta jaksamisesta on myös ottanut muutto. Vaikka muutto oli enemmän kuin toivottu ja olemme olleet äärimmäisen kiitollisia tästä uudesta kodistamme, on muutto aina iso muutoskohta, mihin liittyy paljon stressiäkin. Minusta tuntuu, että koko kevät on mennyt tsempatessa. “Teen vielä tämän ja sitten levähdän.” Mutta se levähdyshetki ei vain ole tullut vielä, kun aina on vielä “se yksi juttu” mikä pitää tehdä. 

Korona on muuttanut ihmisten arkea hyvin eri tavoin. Yksinäiset ovat olleet yksinäisempiä kuin koskaan ja lapsiperheiden arki enemmän härdelliä kuin koskaan ennen. Toki kaiken keskellä on löytynyt myös paljon positiivista. Huomaan kuitenkin nyt, että monet päivät ovat olleet selviytymistä. Tekemistä on riittänyt niin paljon että pyörryttää. Nyt on todettava, että väsyttää. Ehkä vielä joskus osaan sanoa itsellenikin, että saa väsyttää.

yöasu BALMUIR (saatu)

Olen luullut, että minulla on hyvä itsemyötätunto. Yleensä onkin, mutta jotenkin jaksamisessa vaadin itseltäni valtavasti. Hyvälle ystävälle sanoisin varmasti, että pidä nyt huoli itsestäsi tai sinusta ei kohta ole hyötyä kenellekään. Miksi en osaa sanoa niin itselleni? Siksi otan teemaksi nyt armollisuuden. Aina ei tarvitse jaksaa ja tsempata. Joskus parasta mitä voi tehdä on pysähtyä ja olla tekemättä mitään. Nyt jos joskus sitä on kesäloman tarpeessa. 

Lataudun parhaiten hyvien ystävien kanssa keskustellessa. Asioiden avaaminen antaa aiheille ilmaa ja tilaa. Uusia näkökulmia. Hyvä ystäväni antoikin minulle, vaativuuden tunnelukon kanssa painivalle, erittäin hyvän konkreettisen vinkin tähän kesään: Kirjoita ylös kaikki asiat mitä pitäisi tehdä. Sen jälkeen lasket listan alas etkä ryhdy niitä’ tekemään. Ne odottavat sinua siellä. Anna tehtävälistojen olla ja keskity asioihin mitä haluat tehdä. Koska työt eivät tekemällä lopu.