CATEGORIES

Yksi elämäni vaikeimmista päätöksistä

17.4.2019

Makasin kylmällä valkoisella laattalattialla kyljelläni Benin sileää ja kiiltävää turkkia silittäen. Huoneessa oli hyvin hiljaista. Toiselta puoleltakin tuota kolkkoa eläinsairaalan toimenpidehuonetta saattoi kuulla kuiskutteluni hänen korvaansa – vaikka kyyneleet osan nielivätkin. Sydämestäni puristi niin, että fyysisesti sattui. Vaikka kyyneleiden virta oli loputon, vierivät ne alas poskillani kummallisen rauhan vallitessa. “Rakastan sinua niin paljon. Olet niin uskomattoman hyvä poika. Tulemme ikävöimään sinua niin paljon. Ei ole mitään hätää. Me olemme tässä.” Näiden sanojen saattelemana tunsin kun äärimmäisen rakas Ben-koiramme veti viimeisen hengenvetonsa ja huoneeseen laskeutui hiljaisuus, joka rikkoi sydämeni hetkeksi. Nyyhkytyksestä ei tullut loppua ja hänen kaulapantansa kädessäni eläinsairaalan parkkipaikalla itku nousi huippuunsa. Rakas oli yht’äkkiä poissa.

Toissapäivänä hieman ennen nukkumaan menoa selailin televisiota. AVA-kanavalta tuli Keeping up with the Kardashiansin jakso, missä Khloé ja muu perhe joutuu lopettamaan koko perhelle rakkaan Gabbana-koiransa sydämestä löytyneen kasvaimen takia. Koira on vanha ja tilannetta on jo tovin osattu pelätä, mutta suru on syvä. Ja mitä teen minä? Ryhdyn aivan holtittomaan itkuun. Jakso tuo yllättäen kaikki nuo muistot tuolta eläinlääkärin lattialta sekä hetket jotka meidät siihen toi. Tajuan, että tasan kuukauden päästä tulee kuluneeksi viisi vuotta tuosta hetkestä kun jouduimme sanomaan hyvästit Benillemme.

Yksi syy miksi Benin lähtö oli meille niin musertava oli kun se tuli niin totaalisena shokkina. Hän oli vasta täyttämässä 10-vuotta ja hän oli aina ollut hyvin terve koira. Ainut mikä häntä oli muutama vuosi sitten alkanut vaivata oli osteoporoosi, mutta sekään ei vaivannut kun hän sai ruokavalion tueksi arthryl-jauheen. Yhtenä päivänä lenkillä huomasin Benin selkeästi ontuvat toista etujalkaansa. Kotiin tultuani varasin heti ajan omalta eläinlääkäriasemalta. Epäilin osteoporoosin pahentuneen, joten varasin ajan tutulta koirien ortpodeiltä, joka oli paikalla vain joka toinen torstai. Täten aikamme meni puolentoista viikon päähän. Kun seuraavana päivänä jalka oli huomattavasti taas kipeämpi, päätin etten odottele vaan vien hänet samoin tein saamaan apua Viikin eläinsairaalaan, missä oli ortopedi paikalla joka päivä. 

Ben jäi Viikkiin kuvauksiin, mitä varten hänet tuli nukuttaa. He sanoivat, että iltapäivällä voin tulla sitten hakemaan hänet ja kuulemaan tulokset. Oletin, että osteoporoosi on vain vanhenevalla koiralla pahentunut, mutta lääkkeiden määrä tulisi nyt tarkistaa. En ikimaailmassa kuvitellut, että en hae Beniäni enää koskaan kotiin ja tämä jäisi viimeiseksi matkaksemme.

Olin kotona yksin esikoisemme kanssa ja seitsemännellä kuulla raskaana toista pojastamme. Mieheni oli vielä omissa treeneissään. Puhlimeni soi ja oletin tunnistamattoman numeron olevan Viikistä, mistä kerrottaisiin että Ben on hereillä ja hänet voi tulla hakemaan. Vastasin iloisesti, mutta ääni oli vakava. Seurasi pitkä selitys siitä mitä röntgenissä oli näkynyt. Huomasin lääkärin vakavuudesta että nyt kaikki ei ollut hyvin. Pelkäsin jo niin, että minun oli vaikea ymmärtää mitä lääkäri yritti minulle Benin vaivasta selittää. Muistan sanoneeni “Minä en nyt ymmärrä? Mitä meidän tulee tehdä, että saamme Benin kuntoon? Kerro vain mitä meidän tulee tehdä ja me teemme sen.” Vastaus oli “Suosittelemme välitöntä eutanasiaa.” Sanat osuivat minuun hyökyaallon lailla. En osannut odottaa sitä lainkaan. Jättimäinen tunneaalto musersi minut alleen. Sen jälkeen lääkäri tuskin sai puhelimessa minusta mitään enää selvää. 

Benillä oli agressiivinen luusyöpä etujalan ranteessa. Vaihtoehdoksi annettiin jalan amputointi. Noin suuren koiran kohdalla eläinlääkäri totesi, että hän ei sitä suosittele. Lisäksi luusyöpä oli niin agressiivista lajia, että hän piti todennäköisenä, että se vielä leviäisi. Ranteesta kauhean kaukana ei ole keuhkot, missä saattaisi olla jo mikropesäkkeitä. Tällöin saattaisimme olla saman edessä vain kuukauden päästä jalan amputoimisesta. Meidän oli tehtävä päätös. Mitä tehdä?

Tämä oli yksi elämäni vaikeimmista päätöksistä. En ollut mitenkään odottanut tällaista Benin kohdalle. Nopeasti ja totaalisen shokin alla oli päätettävä mikä olisi parasta Benille. Itsekkäästi sitä olisi halunnut pitää tuosta meidän nallekarhusta kiinni ja tehdä kaikki voitava. Mutta totesin mieheni kanssa, että pitkittäisimme todennäköisesti väistämätöntä. Tällöin saattaisimme tehdä meidän rakkaalle todella kivuliaaksi sen ajan, mikä hänellä oli enää jäljellä. Omasta koirasta luopuminen on äärimmäisen vaikea ja raastava hetki. Kuinka sitä voi tietää mitä tehdä siinä hetkessä kun tunteet ja järki ovat vahvasti vastakkain aseteltuna? Kaiken surun keskellä päätimme kuunnella asiantuntijoita, eli eläinlääkäriä. Koimme, että se oli oikea ja armollisin tapa. Vielä samana päivänä makasimme tuolla sairaalan lattialla Benin kanssa yhdesäs muistellen menneitä vuosia ja hetkiä, kun paijasimme hänet sillan toiselle puolen.

Jos tulisin joskus sairaaksi,
väsyneeksi ja heikoksi,
jos kipu untani häiritsisi,
tee se silloin, ystäväni.

Älä anna surunkaan estää,
yritä minun vuokseni kestää
ystävyytemme raskain koetus,
jäähän meille rakkaus, luottamus,
joka kesti monta yhteistä vuotta.
Miksi pelkäämme tulevaa suotta?
Kärsimystä et minulle halua,
autathan pääsemään tuskasta.
Ymmärrän syvän surusi,
tuntuu lopulliselta lähtöni.
Älä silti ole lohduton,
menen sinne, missä hyvä on.
Pysythän luonani, vieressäin,
loppuun asti lähelläin.
Se teko on oikean ystävän,
rakastavan ja ymmärtävän.

Eve Kuismin (suomennos)

Pyörittelin paljon mielessäni teimmekö oikean päätöksen tuona hyvin vaikeana hetkenä, missä tunteet löivät ristiaallokossa. Mutta hyvin pian sen syvän ja pohjattomaltakin tuntuvan surun keskellä ymmärsin, että toimimme Benin parhaaksi. Se oli yksi elämäni vaikeimpia päätöksiä, mutta samalla myös yksi parhaista. Sain asiaan valtavasti tukea myös teiltä. Jäähyväispostaukseen Benille kirjoititte monia satoja lohduttavia ja myötäeläviä viestejä. Erityisesti minua auttoivat jakamanne osuvat runot sekä kokemuksenne. Teistä muutama muukin oli kohdannut luusyövän koiransa kanssa ja pahimmassa tapauksessa muuten lempeä koira oli muuttunut arvaamattomaksi ja ilkeäksi taudin ottaessa kuitenkin lopulta vallan. Meille jäi ikuisiksi ajoiksi muisto aina niin lempeästä nallekarhu Benistä sekä tieto siitä, ettei hän joutunut pitkään kärsimään. Se aika mikä hän kanssamme oli, oli hyvin onnellista ja hyvää aikaa ja Ben tiesi, miten rakastettu ja arvostettu perheenjäsen hän oli. 

Tämän kirjoituksen myötä haluan antaa voimaa teille, ketkä tulette vielä joskus tällaisen päätöksen edessä seisomaan. Toinen asia mihin haluan kaikkia koiranomistajia kannustaa on pysymään eläinkumppaninne rinnalla loppuun asti. Olkaa vierellä viimeiseen hengenvetoon asti, vaikka se vaikeaa sillä hetkellä onkin. Tieto siitä, että he lähtivät rauhassa rinnallasi auttaa kestämään surua loppuelämän. Heidän on hyvä ja turvallinen olo silloin juosta sateenkaarisillan toiselle puolen, kun on se maailman rakkain ihminen vieressä antamassa viimeisen kerran luvan siirtyä kohti seuraavaa <3

17 comments

Comment

Your email address will not be published. Required fields are marked *

*

  • Tiina

    Sairasloman kuluna selaisin tämän kevään postauksiasi ja tämä osui silmään, edelleen näin viisi vuotta myöhemmin muistan hyvin tuon alkuperäisen kirjoituksen ja olen siihen useamman kerran ajatuksissani palannut. Se oli kyllä heittämällä yksi koskettavimpia blogipostauksia, mitä olen lukenut ja rakkautesi näitä nelijalkaisia perheenjäseniä kohtaan välittyi ruudun läpi. Lämpimiä ajatuksia sinulle ja perheellesi, toivottavasti porukkaanne taas jossain vaiheessa liittyy hauvavauva :)

  • Tassunjälkiäsydämessä

    Melkein kuin olisin itse kirjoittanut mitä kirjoitit… Vuosi sitten tammikuussa jouduin myös jättämään hyvästit syövän takia rakkaalle bernilleni. Enää ei ikävä niin lujaa ravista mutta kirjoituksesi sai kyyneleitä silmiin. Elämän päättäminen toisen puolesta on yksi vaikeimpia asioita mitä tehdä toisen puolesta, mutta siinä on tosiaan pakko laittaa oma itsekkyys sivuun ja ajatella ainoastaan sen karvaisen perheenjäsenen hyvinvointia.

  • Jade

    Hanna tämä oli niin kaunis muistokirjoitus, täälläkin kyynelehditään ja muistellaan omia rakkaita nelijalkaisia. Olen myös joutunut hyvästelemään kaksi niin rakasta elämäni hauvaa 💔💔 ajattelin etten toivu siitä ikinä… Jossain vaiheessa kyyneleet harvenivat ja suuri suru muuttui kauniiksi ikäväksi ja ihaniksi muistoiksi. Ikävä ei häviä koskaan..
    Meillä tällä hetkellä 3 rakasta karvaista perheenjäsentä 14v, 9v ja 5v. Luopumisen ajat ovat valitettavasti edessä, suren, itkeskelen ja teen jo surutyötä meidän 14-vuotiaan uroksen suhteen vaikka hänellä on kaikki hyvin. Tiedän, että pitäisi nauttia ihan jokaisesta ihanasta hetkestä eikä vielä surra tulevaa.

    • Hanna Vayrynen

      Voi kiitos Jade <3 Kyllä jokainen koiranomistaja voi varmasti näihin ajatuksiin ja tuskan tunteisiin yhtyä <3 On ne vaan niin rakkaita ja se eron hetki on aina yhtä raastava vaikka kuinka valmistautuisi <3 Voimia <3

  • Tinde

    Voi miten koskettava kirjoitus, kyyneleet valuen sitä luin❤️ Vähän reilu vuosi sitten jouduttiin luopumaan meidän rakkaasta 10-vuotiaasta rottweilerista. Sairastui myös syöpään. Kyllä ne viimeiset hetket, kun mieheni kanssa siliteltiin rakas koiramme ikiuneen, oli niin raastavia. Ikävä on kyllä edelleen niin kova, etten ole pystynyt viimeisten päivien kuvia vieläkään katsomaan. Viime viikolla 4v poikamme kysyi, että milloin se A oikeen muuttaa takaisin kotiin sieltä koirien taivaasta.

    Ollaan nyt parin viime kuukauden aikana ekoja kertoja mietitty, että voisiko meille vielä tulla uusi koira jossain vaiheessa.
    Aiemmin teki ajatuskin niin kipeää, että ikään kuin se tulisi korvaamaan A:aa. Vaikkei asia niin tietenkään sitten olisi. Mutta aika vaan ei tuntunut oikealta.
    Uskon kuitenkin, että se oikea aika vielä uudelle perheenjäsenelle tulee❤️

    • Hanna Vayrynen

      Voi miten tuttuja ajatuksia <3 Meilläkin tuntui tovin siltä, että miten ikinä voisimme ottaa uutta koiraa. Me kuitenkin olemme koiraihmisiä henkeen ja vereen ja kun pojat vaan tuosta kasvavat niin hyvin todennäköisesti aika on silloin taas käsillä <3 Saa nähdä mikä on sitten se rotu, mutta sitä nyt jo kovasti punnitaan mitkä olisivat vaihtoehtoja... :)

  • Haidi

    Aiemmin tänä vuonna kaivoin Benin muistopostauksen ja linkkasin lohdutukseksi ystävälleni, jonka ensimmäinen koira jouduttiin nukuttamaan.. Tätä lukiessa tuli taas vedet silmiin ja muistot omista koirista nousi pintaan. Kaksi rakasta on jouduttu hyvästelemään, kumpikin 12 vuoden iässä. Se ei koskaan ole helppoa, mutta onneksi muilta koira ihmisiltä saa tilanteessa tukea ja ymmärrystä❣️

    • Hanna Vayrynen

      <3 Jokainen koiraihminen ymmärtää tuon tuskan <3 Kiitos Haidi jaosta myös <3

  • Pia

    Our beloved pets never live long enough.

  • Mervi

    Apua, luin tämän lääkäriaikaa odottaessa ja nyt on itkusta punaiset ja turvonneet silmät :( meillä on vasta vuoden ikäinen koira ja toivottavasti sama ei tule eteen vielä pitkään aikaan. Tuntuu niin pahalta edes ajatella koko asiaa. Varmasti ollut oikea päätös Beniä ajatellen, että ei jäänyt kitumaan viimeisiksi viikoikseen. :)

  • kata

    Voi kuinka koskettava kirjoitus, kyyneleet valuvat täälläkin <3 Meidän kaksi koiraa ovat mulle niin super rakkaita ja tärkeitä perheenjäseniä että tämä todella kosketti. <3

  • anne

    Saattelin oman rakkaan Ziggepappani sateenkaari sillalle 7 viikkoa sitten. Zigge tuli meille 10v sitten adoption kautta. Hänestä tuli niin rakas koko perheellemme ja helmikussa lähes 15v iässä nukkui syliini viimeisen kerran. Sitä yötä en tule unohtamaan koskaan.

  • Jemmi

    Tämä kirjoitus nosti omia tuntemuksia ja muistoja mieleen kun rauhoitellen ja halaten omat rakkaat koirat pääsivät kivuistansa eroon sateenkaarisillalle…. sillä hetkellä se lohduton suru, epäilys omasta päätöksestä ja ikävä tuntuu lohduttomalta. Kunnes ajan kanssa ymmärtää, että ratkaisu oli rakkaalle oikea. Negatiiviset tunteet pikku hiljaa väistyvät ja jäljelle jää ihanat muistot. Rakkaat eivät unohdu koskaan ja joskus vielä näemme <3

  • Merja

    Kyynelten täällä valuessa muistelen rakasta Milla-labbista, jonka taannoin saattelin Ressu-lelukoiransa kanssa vihreämmille metsästysmaille. Kymmenen vuotta kulunut ja päivittäin musta pikisilmä tulee mieleeni.

  • Mimmu

    Niin koskettavasti kirjoitettu teksti, itkuhan tässä tuli <3 Olen varma, että teitte oikean päätöksen Benin suhteen. Voin vain kuvitella sen surun, mitä olette kokeneet luopuessanne rakkaasta perheenjäsenestä. Meidän mummokoira täyttää kesällä 13 vuotta. Koira on ollut hyvin terve koko elämänsä, kunnes tämän vuoden alussa alkoi ilmetä ongelmia; sisälle pissaamista, läähättämistä yms. Syyksi paljastui sydämen läppävika, mikä on kuulemma melko yleinen vanhoilla pikkukoirilla. Ehdin jo pelästymään ja itkeä vollotin eläinlääkärissä. Onneksi meidän vanhus sai kuitenkin vielä jatkoaikaa ja nyt mennään loppuelämä kolmella eri lääkkeellä. Kaikki vaivat on poistuneet lääkityksen myötä ja koira on taas pirteä oma itsensä :) Tiedostan kuitenkin, että lähivuosina on meilläkin edessä rakkaasta luopuminen ja olen tavallaan jo alkanut valmistautumaan siihen. Alkuvuoden järkytyksen jälkeen on koira saanut entistä enemmän rapsutuksia ja huomiota :) Kiitos vielä tästä kirjoituksesta, varmasti palaan tähän sitten kun on omalla kohdalla ajankohtaista <3

  • R

    Pitikin lukea tämä kesken työpäivän, kiva nyyhkyttää avokonttorissa…

    Perheessäni oli koira 16 vuoden ajan, saimme sen kun olin 4-vuotias ja se kuoli ollessani 19-vuotias. Koiran kuolema oli kova paikka ja vielä vuoden päästä saatoin purskahtaa itkuun jos joku asia muistutti siitä. Marley and me sekä A dog’s purpose aiheuttivat monta itkua joka kerta.

    Sitten hankin ensimmäisen oman koiran näin aikuisiällä (olen nyt 28-vuotias). Ihan järjetöntä miten rakkaus tuohon pieneen on niin suurta. Katsoin kesällä uudestaan pitkästä aikaa nuo perinteiset koiraleffat, ja esim A dog’s purposen aikana itkin, ei vaan rääyin, huutoitkua varmaan lähemmäs kymmenen kertaa. Koira on vasta 1-vuotias ja on tyhmää ajatella “loppua”, mutta en voi edes kuvitella miten kovan surun tulen kohtaamaan sinä päivänä kun on aika sanoa hyvästi. Toisaalta se on eläimenomistajan viimeinen rakkaudenosoitus. <3

    10-vuotias kissamme jouduttiin lopettamaan viime syksynä. Meinasin menettää sen jo kolmisen vuotta sitten sen sairastuessa vakavasti. Ei vakuutusta, hoitoihin meni lähemmäs 3000 euroa. Siihen päälle kolmen vuoden erikoisruokavalio ja päivittäiset lääkkeet. Mitään en kadu kyllä, kissa sai elää vielä kolme hyvää vuotta. <3 Se meni yhtenä päivänä huonompaan kuntoon, lopetti syömisen ja ikään kuin "sanoi" nyt olevan aika. En itse pystynyt itkultani soittamaan aikaa lopetukseen, onneksi mieheni auttoi. Seuraavana päivänä kävin kissan kanssa pitkällä metsälenkillä, syötin sille kaikkia herkkuja joita se rakasti muttei ollut saanut syödä sairautensa takia moneen vuoteen. Lopetustilanne oli niin outo, oli lähes surrealistista että yhdessä sekunnissa rakas kissani kehräsi sylissä, seuraavassa sekunnissa se nukahti ja sitten oli viimeisen piikin aika. Itkin niin paljon. Se oli vasta 10-vuotias. Elämä on niin epäreilua. Toisaalta ajaessamme kotiin eläinlääkäristä suru helpotti hieman ja tiesin tehneeni oikean ratkaisun. Rankan, mutta oikean ja hyvän ratkaisun. <3

  • Mari

    Itkuhan tässä tuli.. Jouduin lopettamaan melkein 9vuotiaan koirani syyskuussa äkillisten sairauksien takia. Se oli elämäni vaikein päätös. Silitin häntä kunnes sydän pysähtyi ja haistelin turkkia. Ikävöin häntä jokapäivä ja vieläkin itku tulee helposti. Tiedän että päätös oli oikea mutta eihän se tee sitä yhtään helpommaksi..