CATEGORIES

Arjen ihanuus ja sen suuria sankareita

28.11.2016

Hiljattain törmäsin ystävän facebook-tykkäyksen kautta blogikirjoitukseen, jonka otsikko oli “Osallistuva mies ei ole sankari.” Koska itse olen kokenut hyvin suurta kiitollisuutta ja onnea läsnäolevasta ja osallistuvasta miehestäni, sai linkki minulta välittömän klikkauksen.

Blogipostaus oli hienosti kirjoitettu. Siinä huomioitiin kauniisti se, miten läsnä tämän päivän mies on perheelleen. Kuinka tärkeää on yhdessä kantaa vastuu siitä, mihin yhdessä ryhdyttiinkin. Kun mietin omaa ystäväpiiriä, on toteama sama. On mahtava huomata, että tämän päivän mies on osallistuva mies. Isinä he hoitavat, harrastavat ja hellivät. Osallistuva isä on enemmänkin se normi, kuin poikkeus. Postauksen otsikko sai minut kuitenkin miettimään. Vaikka olen aivan samaa mieltä postauksen kirjoittajan kanssa, niin miksi silti tunnen niin erityisen suurta kiitollisuutta siitä, että minullakin on niin osallistuva ja läsnäoleva mies?

osallistuvaisidaniel-7mths-full-resolution-36 osallistuvaisidaniel-7mths-full-resolution-26 osallistuvaisihanna-mika-daniel-full-resolution-13hanna-gabriel-niki

Mutta sehän arjen ihanuuden päälle rakentaakin. Se toisen arvostaminen. Se, että ihailet puolisoasi, etkä ota häntä itsestään selvyytenä, on valtavan tärkeä osa parisuhdetta. Pienlapsiarki on täynnä tehtävää. Siihen liittyy paljon univajetta, labyrintiltä tuntuvien sormikkaiden pukemista, huolta porkkanoiden syömisestä, päivittäistä ruoanmurusten imurointia taaperon syöttötuolin alta, samojen asioiden selittämistä sadatta kertaa, kasvatustapojen kyseenalaistusta ja niin paljon muuta asiaa, että pää ei aina edes pysy mukana. Se, että minulla on rinnallani puoliso, joka jakaa kanssani tämän kaiken on valtava voimavara. Olen hyvin kiitollinen siitä, että rinnallani on maailman rakkain ihminen, joka jakaa kanssani kaikki arjen ilot ja surut.

osallistuvaisirafael-full-resolution-17 gabriel-babyboy-85pienempigabigabriel-babyboy-133

 

Vihkipappimme sanoi, että lapsen koti on vanhempien välinen suhde. Se on jäänyt mieleeni perustavana elämänohjeena. Kun vanhemmat voivat hyvin, voi lapsi hyvin. Vaikka yhteisten lasten tuoma ilo onkin yksi vahvimpia siteitä, niin parisuhde on hyvin paljon muutakin. Ei olla vain äiti ja isä, vaan ollaan myös nainen ja mies. Yksi päällimmäisiä asioita onnellisessa suhteessa on sen toisen ihailu ja kunnioitus. Se, että arvostaa toisen suorittamia tuiki tavallisiakin arjen askareita, on erittäin tärkeää. Kiitosta ei kannata koskaan pimittää. Se on pieni sana, jolla on suuri merkitys. Koska siitähän se arki koostuu. Imuroinnista, tiskien korjauksesta, vaatteiden pesusta, leikkipuistoon viemisestä ja ruoanlaitosta. Se että sanoo toiselle kiitos vaikkapa tiskikoneen tyhjennyksestä hellän katseen ja hymyn kera, todella sen onnellisen arjen päälle rakentaa.

osallistuvaisihanna-4

Joten kuten mainitsemani blogikirjoitus toteaa: Hän ei välttämättä ole muiden sankari, mutta hän on minun sankarini. Minun Supermieheni, sillä yhtälailla hänelle minä olen Supernainen.

All pictures by Niki Strbian

49 comments

Comment

Your email address will not be published. Required fields are marked *

*

  • Meri

    Todella koskettava postaus, ja olen ihan samaa mieltä<3 Onnellinen olen myös itse meidän superisistä joka osallistuu lapsiarkeen yhtä lailla kuin minäkin. :)

  • Voi miten ihanasti kirjoitettu, ja aivan ihanat kuvat. Voisin (taas) samaistua kaikkeen! Hyvä, kun en alkanut täällä töissä pillittää. Miten onnellinen sitä osaakaan olla omasta perheestä, varsinkin kun tietää, ettei se kaikille ole mahdollista.. Onko muuten Kiiralla vielä blogia? En jostain syystä löytänyt.

    • Voi kiitos kovin! Oma perhe on kyllä kaikki kaikessa. Perhe ei ole itsestäänselvyys ja omasta perheesta jos mistä tulee olla kiitollinen <3 Kiralla on blogi edelleen! :) http://www.kirakosonen.com – sieltä löydät! :)

  • Jennifer

    Ihanasti kirjoitettu ja kauniita kuvia <3

    • Kiitos Jenniefr <3 Kiitos kuvista menee NIkille <3

  • Heli

    Niin ihanasti olet jälleen kirjoittanut aiheesta. Poikanne saavat olla onnellisia vanhemmistaan. <3

    Minä odotan nyt toista lastani, ensimmäistä nykyisen mieheni kanssa, ja olen varma, että hän tulee olemaan samanlainen supersankari meidän perheessämme. On jo nyt, minun ja minun poikani kanssa, ja varmasti vielä enemmän, kun uusi pienokaisemme saapuu täydentämään kokonaisuutta. <3

    • Voi kiitos kauniista sanoistasi! JA onneksi olkoon odotuksestanne! Se on ihana tunne, kun voi puolisoon täysillä luottaa ja tietää, miten hän kantaa koko perheen jos on tarvis <3

  • meow

    Aivan ihana postaus ja olen samaa mieltä vihkipapin kanssa, hyvin sanottu :)

    • Samaa mieltä myös vihkipapin kanssa. <3 Viisaita sanoja.

  • Veera

    8 vuoden kotona olon jälkeen, mies pisti minut matkaan sanoin, mene sinä nyt, minä hoidan lapset ja kodin! Ja tämä pätee edelleen 3 vuoden jälkeen. Minä saan vuorostani tulla kotiin valmiiseen ruokapöytään, siivottuun kotiin, lapset tehneet läksynsä ja pesukonekin laulaa! Näin sitä opitaan, puolin ja toisin. Tuetaan ja arvostetaan. Ja mikä parasta, kasvetaan yhdessä!

    • Miten ihanaa kuulla, että teiltäkin löytyy kotoa tuollainen kannustus ja luotto toiseen! <3 Juuri näin – yhdessä eteenpäin ja toista kannustaen ja arvostaen! Ja teilläkin aika samanlainen paletti kun meillä muutenkin näiden lapsostenkin suhteen… :D <3 (ps. ja eihän me vieläkään olla niitä vihkisormuksia kaiverrettu :D Ootteko te? :D )

      • Veera

        Kolme pientä kirjainta, mrs (minä rakastan sinua). Siinä meidän kaiverrukset!

        • Te teitte ne!!!! :D <3 Kai meidänkin nyt ensi kesänä 10-vuotis hääpäivän kunniaksi! <3 :D

  • Jade

    Niin kaunis kirjoitus ja niin totta. Miten saatkaan luotua kirjoituksiisi tunnetilat niin upeasti ja aivan ihania kuvia. Minäkin aina muistutan perheessämme pienen sanan kiitos valtavaa merkitystä, erityisesti teineiltä kun kiireessä tuppaa unohtumaan kiitos ja kaikkea pidetään niin itsestäänselvyytenä. Itselleni omat vanhempani opettivat kiitoksen tärkeän voiman jo ollessani ihan pieni tyttönen.

    • Kiitos kovasti siitä, että pidit kirjoituksestani, vaikka se tuollainen nopea arjen huomio olikin pienestä – mutta tärkeästä asiasta / sanasta. Ja kaikki kiitos Nikille kuvista! <3 Meillä myös nimenomaan tuota kiitoksen tärkeyttä korostetaan paljon. Samoin muita pieniä arjen käytöstapoja, jotka ovat meistä hyvin tärkeitä ja rakentavat sen hyvän itsetunnon päälle kun opetetaan pitämään itseään ja muita sekä heidän tekemisiään arvossa :)

  • Saaramaria

    Niin totta ja tärkeää! Itsekin luon saman tekstin. Edelleen ihanaa, että saan olla arjen sankari ja minulla on sellainen. Arjessa toisen arvostus ja se vuorotellen annettava “vetoapu” perhe-elämässä on tavallaan niin tavallista, että sen huomaaminen ja siitä kiittämisen muistaminen on enemmän kuin paikallaan. Kuitenkin ilman sitä toista osapuolta olisin enemmän kuin hukassa (välillä ihan kirjaimellisesti tällä suuntavaistolla ?). Kiitos kauniisti esitetystä asiasta ja tunnelmallisista kuvista.

    • Aivan samat ajatukset minulla. Olisin totaalisen hukassa ilman miestäni. Mikä voimavara ja tuki tosiaan hänestä on kaikissa tunnetiloissa, mitä nyt lapsiperheessä koetaan. Niitä tunteita kun ei välttämättä läpi käy kukaan muu yhtä vahvasti, kuin tosiaan se puoliso. Lapsiarki on niin täynnä kiirettä, univajetta ja tekemistä, että siinä voisi nopeasti tuntea itsensä yksinäiseksi kaiken hälyn keskellä, jos ei olisi sitä toista ottamassa kädestä kiinni ja sanomassa, että teet hyvää työtä. Oli se sitten niinkin arkinen asia, kuin tiskikoneen purkaminen.

  • Veera

    Niin ihana teksti ja niin totta. Miehen kanssa välillä heitetään yläfemmat ja fiilistellään meidän “tiimiä”. Yhdessä haluttu perhe perustaa, joten yhdessä pidetään lapsista ja toisistamme huolta <3 Rakkaus, kunnioitus ja toisen arvostaminen – niillä pääsee pitkälle <3

    • Juuri näin. Tiimihenki on tärkeä ja tuo yläfemma on ihana yhteinen tapanne sitä luoda. <3 Yhdessä – alusta loppuun! <3

  • Elina

    Ihana kirjoitus ja tarpeellinen muistutus tärkeästä asiasta. Kiitos!

    • Ihana kuulla, että pidit. <3 Kiitos kun kommentoit! <3

  • Saara

    Jos tarkastellaan miehen osallistumista vanhemmuuteen ja kotiarkeen, suomalainen mies ansaitsee osallistuessaan erikoismaininnan. Olen tätä mieltä siksi, että suomalaisessa yhteiskunnassa mm sodan jälki näkyy vielä aika vahvasti oletuksissä siitä, millainen on mies ja mitä tarkoittaa olla mies (voi verrata vaikka ruotsiin, jossa sotahistoria on kauempana ja miehisyyteen mahtuu jo suomea enemmän pehmeyttä ja turhamaisuuttakin). Olen terveysalalla ja luin tuoretta neuvolatyön oppikirjaa. Siinö kerrottiin, että vauvan turvallisuuden tunne rakentuu vakaasta suhteesta äitiinsä. Jäin pohtimaan tätä. Suomalaisessa vanhemmuskeskustelussa hyvä ja lämmin äiti on lapselle välttämättättömyys, mutta lämmin isä on ikäänkuin hyvä bonus. Näin ollen isäksi kasvavalta mieheltä tässä yhteiskunnassa vaatii enemmän ponnisteluja ja rohkeutta asettua lämpimästi läsnäolevaan rooliin, kuin naiselta. Pidemmille vanhempainvapaille jääviä isiä vielä vähän kummastellaan. Siksi mielestäni osallistuva isä on suomalaisessa yhteiskunnassa arjen sankari. ?

    • Onpa mielenkiintoinen huomio ja ajatus! Tosiaan – sota on varmasti jättänyt melkoiset jäljet moniin ja jos mietin omaa sukupolvea, vanhempieni ja isovanhempieni niin onhan niissä eroa! Ja minusta tuo ajatus, että isä on ns.”bonus” on häkellyttävää. Ja sekin on totta, että kyllä miehet joutuvat ehkä enemmän ponnisteluja kuvailemallasi tavalla siihen roollin. Moni mies saattaa työpaikallaan saada jopa kuittailua / ihmeksyntää osakseen jos he jäävät vanhempainvapaalle naisen sijaan. Eli kyllä olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä, että vielä on sitä ajatusta havaittavissa, että on jotenkin oletettavaa, että nainen tekee “kaiken” ja jos mies osallistuu kodin perustöihin, sen on upea suoritus mieheltä (ja mitähän se nainenkin nyt tekee kun MIES joutuu tuon hoitamaan) Mutta onneksi ainakin omassa kaveripiirissä yhdytään siihen, että sankareina mennään rinta rinnan taistosta toiseen :D

  • Henrika

    Ihana kirjoitus jälleen, Hanna! Asia on juurikin näin :) <3 Pakko kertoa, että olen koko päivän ollut mielettömän iloinen siitä, että mieheni purki ja korjasi eilen omin käsin tyttäremme soivan laulukirjan, kun patterin vaihto ei riittänyt saamaan sitä jälleen toimimaan. Tänään tyttö on halunnut laulaa koko päivän kirjan musiikin tahtiin <3 Meidän sankari-isi :)

    • Voi ihana! :) Nuo on nuo pienet asiat, jotka merkitsevät! Minä olin taas eilen niin iloinen siitä, että mies haki kuusen eilen poikien kanssa varastosta (jep – tässä taloudessa tekokuusi on ehdoton :D) ja saatiin korkattua joulukausi! Ja juuri näin: Sankari-isät. Sitähän heidän kuuluu olla, mutta kaunista on , kun sitä arvostetaan.

      • Henrika

        Lasten ilo on kyllä mieletöntä ❤️ Usein he eivät paljoa tarvitse ?!

        • Se on! <3 Pienistä asioista suuri ilo.

  • Pauliina

    Kauniita kuvia ja kauniita ajatuksia!

    • Ihana kuulla, että pidit! :) Kiitos!

  • M-Rouva

    Ihana kirjoitus ja samoja ajatuksia kuin itsellänikin. <3

    Meillä isä on varsinainen supersankari. Hän jäi hoitamaan vauvaa kotiin ja itse palasin lyhyen äitiysloman jälkeen töihin nyt syksyllä. Ei voi tarpeeksi korostaa, miten kiitollinen on, että tällainen järjestely onnistui ja miten mahtavaa on seurata, kun hän nauttii vauva-arjesta kotona ja voi luottaa, että kaikki sujuu.

    Hän on myös alkanut kirjoittaa blogia, missä pääsee kurkkaamaan koti-isän arkeen.

    Urbaani Isä:
    http://urbaaniisa.blogspot.fi/

    • Miten ihana kuulla, että tekin Supervanhemmat olette löytäneet teille parhaiten toimivan ratkaisun, missä molemmat tukevat toisiaan 100%. Se on aina upeaa, kun se oma toimiva arki löytyy! <3 Varmasti mielenkiintoisia huomioita voi hänen blogistaan löytää juurikin tästä, saako isä sitten enemmän ihasteluita lasten kanssa osakseen? :)

  • Marika

    Ihanan siiiiirappinen teksti :)

    • Voi ei :D Ei ollut tarkoitus tulla liian siirappinen :D

  • Jonna

    Kauniisti ajateltu ja kirjoitettu <3

    • Ihana kuulla, että tuumit samoin :)

  • M.M

    Tiedätkö, pohdin tätä samaa asiaa juuri yksi päivä. Että miksi miehen osallistumista pidetään suurin piirtein sankaruutena, kun naiselta odotetaan samaa ihan ilman mitään jalustalle nostamista. Olen itse kasvanut tasa-arvoisessa kodissa, meillä isä teki ruokaa ja siivosi enkä nyt aikuisenakaan ymmärrä miksi vastuu arjesta kuuluisi vain naiselle. Kirjoitit asiasta kauniisti, mielestäni kunnioituksen osoittaminen ja vaaliminen on parisuhteessa tärkeintä. Kerromme mieheni kanssa joka päivä toisillemme, kuinka tärkeä parisuhteemme meille on. Vaikutatte miehenne kanssa kovin rakastuneilta edelleen, mitä on ihana saada seurata edes näin etäältä!

    Yhdestä mieltäni painaneesta asiasta haluan kuitenkin sanoa. Olet kirjoittanut paljon siitä, miten toivoisit toisten näkökulmia huomioitavan ja esimerkiksi lapsettomuuteen liittyvistä asioista. Kirjoitit isänpäivä-postauksessa, että “Naisen suurin rakkaus on lapsiaan hoivaava isä”. Ymmärrän varsin hyvin, että sinulla tilanne on näin. Itselleni suurin rakkaus on kumppanini, jonka kanssa olemme valinneet rakastaa toisiamme. Voi olla, että tuo lause särähti korvaani sen takia, että sain juuri hiljattain kuulla kuinka minun ja mieheni rakkaus sitten vasta leimahtaakin, kun saamme lapsia. Lapset eivät ole suunnitelmissamme. Tuntui ikävältä, kun joku ulkopuolinen luuli voivansa määritellä millaista ja kuinka voimakasta rakkautta meidän parisuhteessa on. Ja olettaa, että lapset a) ovat suunnitelmissamme ja b) rakkaudessamme olisi jotain “parannettavaa” tästä. Uskon, että lastensaanti mullistaa elämän, mutta yksinomaan saman parisuhdestatuksen jakaminen ei kerro siitä, että voi yleispätevästi kommentoida kenen tahansa parisuhdetta ja rakkautta. Kukaan ei voi tietää, miten minä ja mieheni koemme rakkautemme. Toivottavasti sait tästä ajatuksestani kiinni. Enkä siis tällä kohdista kritiikkiä sinuun, halusin vain purkaa ajatuksen, joka on jäänyt kaihertamaan. :) Toivottavasti ehdit vastata, jos sait tästä mitään irti. Kiitos mukavasta blogista, vaikutat hienolta naiselta!

    • Voi olen niin samaa mieltä. Koska kieltämättä tuohon ajatukseen joskus törmää, vaikka ympärilleen katsoessa (ainakin omassa lähipiirissä) asia on juurikin noin. Miehet osallistuvat. Varsinkin tässä meidän sukupolvessamme. Ihana kuulla, että teilläkin tuon parisuhteen vaaliminen ja arjen ihanuus löytyvät niistä pienistä ja arkisista asioista. Kiitos kovasti niin kauniista sanoista. Uskomatonta tosiaan, että jo 12 vuotta takana ja edelleen tuntuu, että vuosi vuodelta rakkaus syvenee entisestään.

      Voi kauhistus. Ymmärrän täysin että on tuntunut ikävältä! Pahoitteluni. Koska ymmärrän enemmän kuin hyvin, että lapset eivät ole kaikille ja minusta se on erittäin rohkeaa ja hienoa se itselleen myöntää, eikä joutua ns. “sosiaalisten normien” tallomaksi. Ja nyt kun esitit asian noin, sanon ehdottomasti, että olen kirjoittanut huolimattomasti. En miettinyt tuota asiaa lainkaan toiselta kantilta. Kirjoitin sen juurikin omalta kantilta. Se kuinka oma rakkaus miestäni kohtaan on saanut niin uuden tason vielä lasten myötä. Mutta en missään nimessä halua määrittää sitä muille ja sen virheen tuolla lauseella tein. Pahoitteluni. Lause itseasiassa jäi mieleeni eräästä artikkelista, joka taisi jopa otsikoitua tuolla lauseella. Siinä puhuttiin iltayksinäisyydestä avioliitoissa ja kuinka “tilastollisessa valossa” ne perheet eroavat herkimmin, missä mies ei ole niin läsnä perheelleen. Miten tärkeää on, että mies on läsnä ja miten paljon onnellisempia ne perheet ovat. Ja jotenkin kun oma kokemus oli niin vahvasti tuo sama, etten tiedä mitään ihnempaa kuin katsoa miestäni lapsiemme kanssa, niin otin sen jotenkin niin sydämeen. Pahoitteluni, etten miettinyt sitä myös tuolta kantilta – eihän se tietystikään ole kaikille näin.

      Joten ei mitään huolta, että ottaisin pahalla. Minusta tämä oli erittäin hyvä huomio, jonka niin kauniisti vielä puit sanoiksi. Kiitos kovasti mieltä avartavasta kommentista ja pahoitteluni. Pitääpä itsekin tätä asiaa vielä lisää mielessä pyöritellä. <3

      • M.M

        Lämmin kiitos vastauksestasi, eikä tarvitse olla pahoillaan. Ymmärrän oikeasti todella hyvin, että onnellisessa lapsiperheessä ideaalitilanteessa naisen suurin rakkaus on lapsiaan hoivaava isä. Luulen, että esimerkiksi äidilläni on näin ollut. :) Olen myös iloinen siitä, että teille on kovasti toivomanne lapset suotu. Vertailtavia asioita nämä rakkausasiat eivät tietenkään ole, eikä sinun tarvitse olla pahoillasi mistään. Lisäksi tiedostan sen, ettet voisi kirjoittaa blogiin ikinä mitään jos kaikkia meitä mielensäpahoittajia tarvitsisi varoa. :D Jokainen kirjoittaa omista lähtökohdistaan. Halusin vaan tuoda tämän oman kokemukseni ilmi, sillä olen nyt törmännyt tähän asiaan niin usein. Viimeksi noin tunti tuon ensimmäisen jättämäni kommentin jälkeen, sain kuulla että ei naimisiinmeno ole mitään sen rinnalla, kunhan sitten joskus saa lapsia… Olemme siis menossa naimisiin mieheni kanssa ensi vuonna. Olen jotenkin huiman paljon saanut osakseni tätä vähättelyä, olen siis hieman herkillä asian suhteen. Mielestäni jokaisen parisuhde ja rakkaus on yksilöllistä, vaikka rakkaus ilmiönä onkin universaali. Kukaan ei voi kuitenkaan tietää, miten joku toinen asiat kokee ja parisuhteitakin on niin monenlaisia. Tekisi mieli kirjoittaa tähän jokin maailman siirappisin hehkutus tästä elämäni miehestäni ja rakkaudesta, mutta hillitsen itseni! Elämäni tarkoitus on tämä rakkaus, ja se on hyvä niin.

        Kiitos siis ymmärryksestä ja tästä hyvästä keskusteluilmapiiristä, on etuoikeus saada myös itse oppia uutta täällä!

        • Voi kiitos kauniista ja silmiä avaavasta kommentista! Juuri tämän takia minusta blogin pitäminen on ihanaa! Annatte aina aihetta miettiä asioita ihan toiseltakin kantilta, vaikka asia itselle tuntuisikin “itsestäänselvyydeltä”. Harvoin mikään on itsestäänselvää nimittäin. Se oma totuus ei ole muiden totuus.

          Ja kiitos niin paljon ymmärryksestä, mutta kyllä väistämättä tuntuu itsekin vähän pahalta kun nyt mietin, miltä mahdollisesti tuo lause vaikka tuntuu häneltä, joka ei lapsia koskaan voi saada miehensä kanssa, vaikka haluaisi. Mutta niinkuin sanoit, onhan sekin totta, että ainahan sitä miettii lähtökohtaisesti siitä omasta tilanteestaan ja väistämättä sitä saattaa sanoillaan satuttaa toista aivan erilaisessa tilanteessa (vaikka sitä nyt viimeiseksi haluaisi / tarkottaisi). Pitää vain aina yrittää ymmärtää, mistä se toinen tulee. Ja kauniisti sinähän tässä taas osoitat ymmärystäsi myös minua kohtaan ja miksi minä näin sanoin <3

          Joten kiitos sinulle ja monille muille blogini huikeille lukijoille, jotka tämän ilmapiirin mahdollistavat! Opin teiltä niin paljon <3

  • Karoliina

    Ihana teksti Hanna! <3

    • Ihanaa, että pidit! <3

  • Anni

    Aivan ihana postaus :)

    • Mukavaa, että pidit! :)

  • Haidi

    Aivan ihana ja tunteikas teksti, ja niin kauniit kuvat :) sinulla on upea tapa välittää tunnetiloja postauksien läpi <3 teksista huokuu kuinka arvostat miestäsi.

    • Kiitos ihana. Kirjoittaminen ei ole vahvin lajini, joten ihana kuulla, että tunne paistaa mahdollisten kielioppivirheiden välistäkin :)

      • Sara

        Älähän höpsi, Hanna! Osaat ihaltavan hyvin kirjoittaa ja pukea sanoiksi ajatuksiasi. Pilkut ovat siinä suhteessa täysin toissijaisia. :-)

        Mitä tulee itse asiaan, ehkä pointti on juurikin se, että naisen tekeminen otetaan useimmiten yleensä ottaen ja yleistäen itsestäänselvyytenä ja miehen vastaava taas sitten jonkinlaisena sankaruutena tai ainakin sitä arvostetaan enemmän. Kenenkään panos ei tietenkään saisi jäädä arvostusta, riippumatta oli se miehen tai naisen, äidin tai isän.

        Mutta toivottavasti tällainen ajattelu joutaa vanhanaikaisena romukoppaan. Se sitten on täysin eri asia, miten puolisot keskenään kunnioittavat ja arvostavat toisiaan. Keskinäinen kunnioitus ja arvostus on kyllä erinomaisen tärkeää parisuhteessa, samaten kuin se, että ollaan vielä mies ja nainen, ei vain äiti ja isä.

        • Voi kiitos kovasti Sara. Virheitä teen ja tulen aina tekemään – kaikessa – mutta halu oppia niistä on toki suuri. Mutta tärkeimpänä minulle on, että se tunne ja sanoma tulisi läpi.
          Ja sehän siinä juuri olikin. Linkkaamani blogitekstin sanoma oli juuri tuo – ja siihen yhdyn. Se, että ei se miehen osallistuminen ulkopuolisille mitään sankaruutta pitäisi olla. Mutta kun luin vain otsikon, en tiennyt mistä näkökulmasta se oli – automaattisesti mietin omaa näkemystäni vain ensiksi. Mutta sitten siitä heräsi tämä seuraava ajatus. Kuinka tärkeää minusta puolisona on arvostaa näitä arkisia asioita ja antaa siitä kiitosta. Juuri niinkuin sinäkin kirjoitit :)

          Hyvää vauhtia tässä ollaan menty onneksi siihen suuntaan, että äiti ja isä, sekä mies ja nainen ovat partnerit. Yhtälaiset partnerit, jotka yhdessä kantavat vastuun. Ja kuinka tärkeää on, että sen suhteen sisällä myös se kunnioitus on sama.

          Kiitos kommentistasti. Selvästi ajattelemme asiasta aivan samoin <3

  • Laura

    Totta! Ketään ei kannata ottaa itsestäänselvyytenä. Elämä voi muuttua silmän räpäyksessä.. Kauniisti kirjoitit. Ja tuo mitä vihkipappinne sanoi on hyvin sanottu! Yritän pitää sen mielessä. :)

    • Se on juuri näin. Viime kesän aikana tuttavapiirissä tästä muistutettiin niin kovalla jytinällä, että se tuntui minullakin suhteellisen ulkopuolisena sisuskaluissa asti. Ketään ei saa ottaa itsestään selvyytenä.