Miksi hankkia lapsia?
2.10.2019Olen seurannut viime viikkojen uutisointia hyvin ristiriitaisin fiiliksin. On ollut paljon keskustelua syntyvyyden laskusta. Aihe ei todellakaan ole yksinkertainen, vaan äärimmäisen ristiriitainen. Miten käy hyvinvointiyhteiskunnallemme, kun syntyvyys jatkaa laskuaan ja huoltosuhde vaikeutuu (eli työ- ja eläkeikäisen väestön suhde)? Kuka maksaa eläkkeen? Samaan aikaan ympäristömme ei kaipaa väenpaljoutta. Missä kulkee se kultainen keskitie?
Miksi nuoret eivät halua samalla tavalla enää lapsia? Onko tulevaisuus liian epävarma pätkätöineen ja osa-aikaisuuksineen? Vai onko se liiankin ruusuinen? Halutaanko keskittyä itseensä, uraputkeen ja sen sadosta nauttimiseen, ns. vain itseään toteuttamalla? Vai ovatko urapaineet niin kovat, että siinä vaiheessa kun lapsia olisi “turvallisempi” hankkia, niin on jo myöhäistä? Vai onko sittenkin itsekästä hankkia lapsia? Asiassa ei ole oikeaa ja väärää. Molemmissa on omat puolensa. Olen viime päivinä lukenut paljon kertomuksia, miksi nuoret eivät halua lapsia. Lapsiarki koetaan liian kuormittavaksi ja kaikki vanhemmat vain valittavat. Kuka siihen loukkuun haluaisi? Jokainen ihminen on erilainen, eikä perhe-elämä tulisi olla missään nimessä se yhteiskunnan pakottama “ainoa oikea valinta”. Mutta se herätti minut miettimään kysymystä, miksi minä halusin hankkia lapsia? Mikä lapsiarjessa minusta on niin hienoa?
Nuorena kuvittelin, etten välttämättä koskaan halua lapsia. Minua kiinnosti enemmän opiskelu ja itseni toteuttaminen. En koskaan ollut mitenkään erityisen lapsirakas ihminen. Mutta sitten tapasin mieheni vuonna 2004. Aika nopeasti huomasin fiiliksiä, mitä en ennen ollut kokenut. Unelma meidän perheestä heräsi molemmilla nopeasti yhteisen polun aloitettuamme. Omien opiskeluitteni takia halusin kuitenkin lykätä perheen perustamista vielä pidemmälle tulevaisuuteen. Saimme esikoisemme vuonna 2012, mutta sitä ennen saimme kokea myös sen, kuinka lasten saaminen ei myöskään ole mikään itsestäänselvyys. Melkein kaksi vuotta elimme toivossa, kunnes sitten unelmamme kävi toteen. Sen jälkeen kaksi pikkuveljeä ovatkin tulleet heti perään.
Onko lapsiarki sitten raskasta? Kyllä. Valehtelisin jos väittäisin muuta. Se väsyttää ja se sitoo ihan eri tavalla kuin mikään muu aikaisemmin. Mutta samalla se antaa niin paljon enemmän, kuin mikään muu aikaisemmin. Ne onnen ja ilon hetket mitä myös koet lasten kanssa päivittäin on niin käsittämättömän syviä, ettei niitä kykene edes sanoin selittämään. Jokainen vanhempi tietää, että vaikka väsymystään valittaakin, niin samalla se pieni ihminen on elämäsi suurin ylpeyden aihe ja maailman rakkain asia. Heidän takiaan sinä haluat olla parempi ihminen. Heidän takiaan olet valmis tekemään ihan mitä vain ja yrittämään entistä kovemmin. Se ehdoton rakkaus on suurempaa, kuin olet koskaan aiemmin voinut kuvitella.
Jos mietin hamaa tulevaa ja sen suunnitelmia niin toivoisin saavani kaiken. Vaatimatonta – eikö? :D Haluan onnellisen parisuhteen, mielenkiintoisen työn sekä onnelliset lapset, ketkä ovat empaattisen itsevarmoja. Kun ikää on sen verran, että aika työelämässä alkaa olla ohi, niin toki olisi kiva joskus matkustella, mutta kyllä tässä vaiheessa jo tiedän, että siinä vaiheessa elämää toivon enemmänkin voivani vain olla läsnä lasteni elämässä, vaikka he pesästä ovatkin lentäneet. Apuani liikaa tuputtamatta, mutta samalla lähellä, että he tietävät avun olevan aina vieressä jos tarvitaan. Perhe on aina ollut oman elämäni kallio, missä tuetaan ja kannustetaan eteenpäin. Oman perheen tukeen voi aina luottaa synkimmälläkin hetkellä. Kun on vahva tukiverkko, on myös voimia auttaa enemmän muita. Toivon saavani lasteni tulevaisuuden puolisoista jatketta perheeseemme ja vielä lapsenlapsiakin, jotta vanhemmuuden iloista voi viedä ikään kuin rusinat pullasta :D Koska kuten ulkomailla vietetyt vuoden meille osoittivat – meille tärkeintä on aina ollut rakkaat ihmiset ympärillä. Kodin tekevät ihmiset. Perhe on meille prioriteetti numero yksi. Tuskin kuolinvuoteellaan miettii, että tulipa vietettyä liian vähän aikaa töissä. Kyllä se ajatus pyörii silloin elämänsä tärkeimmissä ihmissuhteissa ja miten on tullut oltua läsnä.
Kuten kaikki elämässä, ne kaikista parhaimmat, arvokkaimmat, palkitsevimmat ja ihanimmat asiat ovat ne, jotka ovat kovimman työn takana. Lasten saaminen ei ole tästä poikkeus vaan minulle se graalin malja. Vaikka vanhemmuus on ajoittain uuvuttavaa, on sen palkinto moninkertaisesti suurempi. Katsoessani lapsiani sydämeni hymyilee ja on pakahtua onnesta. Meille ei ole elämässä mitään suurempaa.
“What it’s like to be a parent: It’s one of the hardest things you’ll ever do but in exchange it teaches you the meaning of unconditional love.”
— Nicholas Sparks
Loppuun kuulisin mielelläni teidän ajatuksianne.
Mikä teistä lapsiarjessa on ihanaa?
Miksi te halusitte lapsia?
Miksi ette halua lapsia?
