Meidän pojillamme on toistaiseksi vain yksi harrastus: jalkapallo. Esikoinen aloitti joukkueessa treenaamisen vajaa 3-vuotiaana. Olimme juuri muuttaneet Kaliforniaan ja leikkipuistossa leikkiessämme hän huomasi viereisellä nurmikentällä pienten futiskoulun. Hän vaati päästä lähemmäs seuraamaan. Silmä tarkkana hän seurasi treenien kulkua ja totesi sen jälkeen päättäväisesti: Äiti, minäkin haluan mennä futistreeneihin. Edes ohjaus vieraalla kielellä ei häntä askarruttanut. Tuosta päivästä saakka hän on lajia harrastanut. Suomeen tullessa hän aloitti vuotta vanhempien ryhmässä, sillä niin pienille ei ollut vielä omaa ryhmää. Hän kuuluu samaiseen ryhmään edelleen ja pelikavereista on kehittynyt ihan valtavan tärkeitä ystäviä. Tasaisin väliajoin olemme yrittäneet udella hänen kiinnostustaan aloittaa jokin toinenkin laji, mutta hän on ollut vahvasti sitä mieltä, ettei mikään muu kiinnosta. Meillä lapset saavat päättää täysin omat harratuksensa – mitään ei tuputeta. On uskomatonta nähdä, miten noin pienellä voi olla niin synnynnäinen palo johonkin. Esikoisemme on vasta kuusi, mutta hänellä on jo kolmet treenit viikossa ja siihen päälle viikonlopun pelit ja turnaukset. Jos hän on vain terve, menee hän aina innoissaan treeneihin. Viikonlopun futisturnaukset ystävien kanssa ovat viikon tähtihetkiä. Keskimmäinen veli aloitti myös jalkapallon vuosi sitten isoveljen innoittamana. Syksyllä 2 vuotta täyttänyt kuopuksemme ei vielä mitään harrasta ryhmässä, mutta innokkaasti hänkin potkii palloa kentän laidalla isoveljien treenatessa.