Hävetty uupumus
26.8.2020Eilen linkkaamani Markkinoinnin & Mainonnan artikkeli “Vaikuttajan ammattisairaus on uupumus” sekä pohdintani uupumuksesta herätti niin paljon hyvää keskustelua IG:n yksityisviesteissäni, että haluan tehdä aiheesta parikin postausta. Ennen kuin menen saamiini ajatuksiin ja vastauksiin siitä mikä tässä omassa, ulkopuolelta ymmärrettävästi “helpoksi” koetussa työssä kuluttaa, koen tärkeäksi nostaa esille uupumuksen yleisesti. Olen puhunut aiheesta teille monesti kuluneen kevään aikana, sillä olen huomannut sen olevan nyt läsnä todella monella eri alalla ja elämäntilanteessa. Uupumus on kuitenkin asia mitä hyvin helposti vähätellään. Sitä hävetään ja siitä hiljetään. Aina löytyy joku, jolla “menee huonommin”, joten ei haluta “valittaa”. Suomalaisessa suorittajayhteiskunnassa on ihailtavaa jos on koko ajan kiire ja sisulla pusketaan eteenpäin hammasta purren vaikka mikä olisi. Myös minä kuulun tähän suomalaiseen joukkoon. “Enhän minä voi mistään valittaa“. Tunnollisuus ja tehokkuusajattelu on syvällä selkäytimessä. Mutta kyse ei ole siitä, että kukaan haluaisi valittaa. Uupumus on asia, joka pitää tehdä näkyväksi, koska vain sitä kautta voi herätä omiin haitallisiin tapohin ja löytää uusia toimintatapoja ja ratkaisuja vakavempien burn outien ehkäisemiseksi.
Elämme elokuuta. Ihmiset palailevat lomilta ja odotamme olevan virkistyneitä ja valmiina arkeen. Mutta kun näin ei monella ole. Töihin paluu takkuaa pahasti ja väsyttää niin samperisti. Suomalaisella nousee häpeä. Miten minä voin olla vielä väsynyt?
Elämme poikkeuksellisia aikoja. Covid-19 ryöpsähti hyökyaallon lailla päälle meillä Suomessa ja pisti koko maailman arjen ja rutiinit uusiksi. Uuden totuttelu vie aina resursseja. Sen lisäksi valloilla on tulevan epävarmuus, joka on ehkä kuluttavampia asioita ihmismielelle. Me olemme kaikki joutuneet tsemppaamaan kovasti viimeisen puolen vuoden ajan eikä ulospääsyä entiseen ole vielä näköpiirissä. Arkiset kauppakäynnitkin on täyttänyt stressaava aivosumu siitä “missä käsidesi”, voinko koskea tuohon”, “voinko nyt siirtää näillä käsillä hengitysmaskiani mukavemmin istuvaksi”, “onhan minulla tarpeellinen etäisyys muihin” jne. Metätyön määrä on räjähdysmäisesti lisääntynyt kaikilla ja se uuvuttaa. Moni on puskenut viimeiset kuusi kuukautta niin jaksamisensa äärirajoilla, ettei sitä ihan heti kuitatakkaan parin viikon kesälomalla. Moni on joutunut lomautetuksi ja joutuu jännittämään päivittäin työnsä ja elantonsa puolesta. Moni on joutunut etsimään ihan uuden ammatin. Kolmas menetti niin paljon töitä kevään täysseisauksessa, että on painanut töitä niska limassa korvaavasti koko kesän. Samalla taustalla siintää pelko tilanteen uudelleen eskaloitumisesta. Ei ihme, että uupumus on vahvasti läsnä. Väsymyksestä voi selvitä levolla, uupumus onkin taas pidempi prosessi ja vaatii suurempia korjausliikkeitä.
Uupumusta on paljon erilaista. On henkistä, kuin fyysistä uupumusta ja niiden kirjo on valtava. Mutta se mistä toivoisin ihmisten pääsevän viimeistään nyt eroon on toisten sekä oman uupumuksen vähättely ja vertailu. Ylipäänsä vertailu on aina turhaa. Elämä ei ole kisa. Kukaan ei jaa palkintoja reippaasti yksin pärjäämisestä. Mihin haluaisin herätellä on lämmin myötätunto niin itseä kuin muitakin kohtaan. On suuri sääli, että jokut edelleen kokevat ihmisen väsymyksen henkilön heikkoudeksi. “Kun on tottunut helppoon elämään niin kyllähän pieninkin vastoinkäyminen väsyttää“. Olen sitä mieltä, että ei ole mitenkään heikkous tarkastella omia rajojansa ja suojella omaa jaksamista ja terveyttään.
Kun rakastaa työtään on väsymystä myös vaikeampi havaita. Ihana pitkäaikainen seuraajani kirjoitti näin:
Kun työ on intohimo, niin se on itsessään vaaramomentti.
Hyvin helposti luisuu tekemään vain töitä oman jaksamisen kustannuksella.
Unelmatyössäänkin voi uupua. Tällaisessa tilanteessa ei välttämättä oikeasti ymmärrä niitä kaikkia syitä, jotka väsymyksen päälle rakentavat. Elämä ei ole tasaista köröttelyä eteenpäin. Se on kuin vuoristorata jännittävine nousuineen ja hurjine pudotuksineen. Koittaa myös elämäntilanteita, kun ne pienetkin pudotukset tuntuvat normaalia raskaammilta, kun kuormaa on jo tarpeeksi mukana. Joskus pudotaan kerralla lujaa. Joskus tullaan pohjalle hitaammin ja melkein huomaamatta. Tavat vaihtelevat valtavasti, mutta tosi asia on, että kaikki me käymme välillä pohjalla.
Uupumus on aina monen asian summa. Kulunut vuosi on ollut erittäin kuluttava varmasti meille kaikille. Elämme erikoista aikaa ja uskaltaisin väittää, että uupuneita on nyt ennätyksellisen paljon kaikkialla. Tilanteeseen ei kuitenkaan koskaan auta toisten tai omien kokemuksien vähättely. Se vain lisää kaikkien tuntemaa kuormaa entuudestaan. Palkkatyöläisen haasteet ja kuormitus voivat olla hyvin erilaisia kuin esim. yrittäjien pelot tässä ajassa. On erittäin tärkeää huomata omat väsymyksen merkit ja pysähtyä selvittämään niiden tekijöitä. Koska vain tunnistamalla ne voit myös lähteä tekemään korjausliikkeitä. Mitä voisin tehdä arjessani toisin? Onko tarpeeksi aikaa palautumiselle? Käytänkö aikaani järkevästi? Ja ennen kaikkea – onko ajateltu palautuminen todellakin palauttavaa? Esimerkkinä oma hiljattainen huomioni: Viimeisten kuukausien aikana olen pyrkinyt ottamaan omia treenihetkiä, koska olen halunnut kiinnittää huomiota myös omaan fyysiseen hyvinvointiin. Täten olen tehnyt taas juoksulenkkejä ja samalla kuuntelen kirjoja. Koska en koe omaa työtäni raskaaksi, valitsen mielummin aina “kehittäviä” ja elämää pohdiskelevia kirjoja. Tietynlaista tehokkuusajattelua tämäkin: yhdistää samaan hetkeen liikunnan ja mielen kehitys. Mutta onko se silloin todella palauttavaa, vaikka se onkin hyvin mieluisaa puuhaa? Kaikki uuden opettelu ja omaksuminen lisää lautaselle – ei nollaa sitä. Ihminen tarvitsee oikeasti välillä sitä ihan aivot narikkaan tekemistäkin. Elämme digin aikakautta, kun tietoa ja asiaa tulee joka tuutista. Ärsykkeitä on meillä kaikilla joka puolella eikä päästä palautumaan. Jo se itsestään lisää monilla stressiä.
Tuttu terapeutti muistuttaa minua usein: Keho ei tunnista negatiivisen ja positiivisen stressin eroa. Kun tehtäviä on liikaa ja aikaa liian vähän, syntyy stressiä. Mikäli on liikaa tavoitteita ja on itseään kohtaan myös vaativa, voi käydä niin että stressi vie uupumukseen. Pieni stressi kuuluu elämään ja auttaa meitä selviytymään hankalista tilanteista. Jos stressi ei hellitä vaan jää päälle, stressin hyvät vaikutukset kumoutuvat ja tilalle tulee kielteisiä vaikutuksia.
Meillä kaikilla on omat haasteemme eikä kukaan ulkopuolinen voi koskaan todella ymmärtää toisen kantamusta – siksi taas lämpimästi muistutan jokaista yrittämään ymmärtämään – koska lämpimällä ihmisyydellä tästäkin selvitään. Ollaan armollisempia itsellemme. Kun olemme myötätuntoisia itseämme kohtaan, voimme osoittaa lämmintä myötätuntoa myös muille. Mutta suurimpana sanomana haluaisin rohkaista sanomaan väsymyksestä ääneen. Sallikaa itsellenne väsymyksen tunne ja keskustele asiasta läheistesi kanssa. Todennäköisesti joku muukin heistä kokee aivan samoin ja vertaistuen voima on merkittävä. Kun teette väsymyksen näkyväksi, voitte alkaa pohtia syitä ja tekemään korjausliikkeitä. Se on se ensimmäinen askel. Uskon että tämän asian kanssa painii tällä hetkellä todella moni. Jos vaan sinnikkäästi pusketaan siltikin eteenpäin voi tilanne olla paljon huonompi jonkin ajan kuluttua. Tänne maapallolle ei tultu vaan pärjäämään. Tästäkin selvitään yhdessä.
