Koirakuumetta
21.10.2019Näin viimeyönä unta meidän edesmenneistä koirista. Olin kävelyllä kaupungilla meidän rottweiler uroskoira Benin kanssa. Fiilis tuossa unessa oli jotenkin niin turvallinen ja lämmin, että heräsin aamulla onnen ja ikävän tunteeseen. Minulla on ikävä koiriamme. Minä ja mieheni olemme erittäin vahvasti koiraihmisiä. Olemme molemmat kasvaneet koirien kanssa ja yhteisen koiran päätimme hankkia melkoisen nopeasti sen jälkeen kun muutimme yhteen. Ben, tuo maailman kiltein nallekarhu, muutti luoksemme vuonna 2007 ja pikkusisko Zara vuonna 2008. Tänä aamuna taas katselin kaiholla videoita meidän haukuista. Vahvaa koirakuumetta on tosin ollut havaittavissa jo jonkin aikaa.
Ben kuoli äkillisesti luusyöpään ollessani viimeisilläni raskaana keskimmäisestämme. Zara taas matkasi Benin seuraksi sateenkaarisillan toiselle puolen reilu kaksi vuotta sitten kuopuksemme ollessa puolen vuoden ikäinen. Vaikka kotiimme kaipaisimmekin kaikki karvaista perheenjäsentä, ei tämä elämänvaiheemme ole ollut sille järkevin. Erityisesti myös siitä syystä kun asumme keskustassa ilman omaa pihaa ja minulla ja miehelläni on molemmilla epäsäännölliset työajat. Poikamme ovat olleet sen verran pieniä, etten voi jättää heitä yksin kotiin esim koiran tarpeille viennin ajaksi. Kun toinen meistä vanhemmista on poissa, tulisi kaikki pojat aina ottaa mukaan. Keskitalvella se on pukemisineen melkoinen härdelli monta kertaa päivässä. Omia hermoja säästääksemme koiran hankinta ei ole ollut tässä kohtaa se järkevin ratkaisu, vaikka sydän sitä kaihoaakin. Lautasella on ihan tarpeeksi. Jotenkin pitkään myös tuntui siltä, etten Benin ja Zaran menetyksen jälkeen ollut valmis vielä uudelle koiralle. Kukaan ei voisi viedä heidän paikkaansa. Mutta nyt kuitenkin hiljalleen alkaa tuntua siltä, että aika voisi olla hiljalleen kypsä.
Olemme pitkään etsineet isompaa asuntoa keskustasta tai taloa kaupungin ulkopuolelta. Viihdymme kuitenkin niin äärimmäisen hyvin nykyisessä kodissamme, että täydellisen kohteen on tultava vastaan jotta me liikahdamme. Olemme ajatelleet, että koiran hankinta voisi tulla ajankohtaiseksi silloin kun löydämme viimein uuden kodin ja kuopuksemme olisi vähintään viiden vuoden ikäinen. Ideaaleinta olisi, että kuopus olisi kouluikäinen ja pystyisi myös ottamaan vastuuta koiranhoidosta, mutta en ole varma jaksammeko ihan niin pitkään odottaa. Me kuitenkin haluamme, että lapsemme kasvaisivat koirien kanssa. Koirat opettavat paljon rakkaudesta, empatiasta, huolenpidosta ja vastuusta. Meille koira on näiden lisäksi tuonut myös paljon turvan tunnetta. Uskallan väittää, että koiramme ovat pelastaneet meidät menneisyydessä ikäviltäkin tilanteilta ulkomailla asuessamme (postaus).
Outfit
takki H&M
knit H&M
pants H&M
shoes RAG & BONE
scarf ZARA
bag LOUIS VUITTON
Mutta minkä rotuisen koiran hankkisimme tällä kertaa kun siihen pisteeseen joskus pääsemme?
Minulla oli lapsuudessa kotona hovawart ja sen jälkeen mieheni kanssa kaksi rottweileria. Lapsena jo puuhasin paljon koiramme kanssa. Kävin hänen kanssaan tottelevaisuuskoulussa, näyttelyissä, junior handler kisoissa ja agility-radalla. Täten en pelkää ns. vaativiakaan rotuja, mutta pienten poikiemme takia haluaisin jonkun “suht varman” rodun, johon ei liitettäisi liikaa stereotypioita. Sellaisen, jonka kanssa poikamme voisivat huoletta käydä myös lenkillä. Samalla olen sitä mieltä, että rotu kuin rotu, niin tärkein merkitys on kasvatuksella. Esim. meidän uroskoira Ben oli maailman iisein tapaus ja hänen kanssaan olisivat meidän pojatkin pärjänneet, mutta lähtökohtaisesti tuntui että todella moni pelkäsi rottweilereita. Olen koirapuistossa saanut täysin tuntemattomalta huutoja jo aitauksen portilla, että “Älä tuo tuollaista vaarallista rotua tänne sisälle” ja olen saanut useasti vakuutella ettei ole hätää, tämä koira ei satuta edes kärpästä. Porukka on sitten hieman nolona nieleskellyt sanojaan ja kertoneet syitä miksi ovat olleet kyseisestä rodusta niin ennakkoluuloisia kun olivat hetken erityisesti uroskoiramme tarttuvaa lempeyttä seuranneet. Haluaisin rodun, jonka kanssa pojat voisivat myös huoletta kulkea. Itse olen ollut jopa klassisen kultaisennoutajan kannalla, mieheni taas haluaisi pientä ja iloista staffordshiren bulterrieriä. Meillä koira pääsisi varmasti harrastamaan ja liikkumaan paljon, joten etsimme rotua joka sopisi aktiivisen perheen elämäntyyliin. Minä kaipaan lenkkiseuraa ja olemme tottuneet ns. isompiin koiriin. Jos teille tulee mieleen koirarotu joka voisi erityisen hyvin meidän perheelle sopia, hihkaiskaahan siitä kommenttiboksissa.
Kuvat Pinjamari Jirout
