CATEGORIES

Miksi Suomessa pitää aina olla niin hiljaa?

22.11.2016

Lauantai-ilta. Seitsemän hyvää ystävätärtä ovat kerääntyneet illalliselle pieneen tapas-ravintolaan. Yhteinen ilta on naisille tärkeä ja ilmassa leijuu odotetun yhteisen hetken iloinen puheensorina. Lapsien ja töiden täyttämät ruuhkavuodet ovat nielaisseet jokaisen arjesta niin suuren palasen, että kaikille sopivan päivämäärän löytäminen on yhtä vaikeaa kuin uhmaikäisen taaperon pukeminen loskasäähän. On omia töitä, aviomiehen töitä, lasten harrastuksia, sovittuja tapaamisia ja lastenhoito-ongelmia. Mutta silti, kaiken kiireisen arjen keskellä, he ovat onnistuneet tekemään tilaa kalentereistaan ja istumaan alas yhteiselle aterialle. Ilta on riemuisa. Nauru tulee vatsanpohjasta, kun kaikki jakavat viimeisimpiä kömmähdyksiä lastensa kanssa ja niitä naurettavimpia pikkuriitoja puolisoidensa kanssa. Välillä ystävättäret uskaltavat haaveilla jopa yhteisestä lapsivapaasta viikonlopusta _ihan vain keskenään_ ja nauravat taas vatsansa pohjasta todennäköisille skenaarioille. Mammat vapaalla. Mitäköhän siitäkin tulisi, kun nyt jo yksi nautittu viinilasi tuntuu humahtavan päähän. Ei näihin jälleennäkemisiin nyt näin pitkä väli saisi tulla, että lasia enempää ei edes uskalla ottaa. Iloisen naurun keskeyttää yksi ystävätär. “Hei nyt meitä katsotaan aika ilkeästi viereisestä pöydästä. Pidetään vähän pienempää ääntä.” Kaikki automaattisesti hiljentävät naurunsa äänettömään häpeään, kunnes hiljaisuuden rikkoo nopeasti toinen ystävä toteamalla “Siinähän katsovat. Elämää saa ja pitää olla!

pilkkumekko-8079 pilkkumekko pilkkumekko-8068 pilkkumekko-8044 pilkkumekko-8096apilkkumekko-8114apilkkumekko-8087 pilkkumekko-8138apilkkumekko-8106

coat FILIPPA K
dress ZARA
leggins KATRI NISKANEN
boots STUART WEITZMAN
bag YSL
bag charm BALMUIR / saatu
scarf ZARA

Tämä on niin totta. Miksi Suomessa on aina oltava niin hiiren hiljaa? Olla pitämättä mitään mekkalaa mistään. Olla mahdollisimman huomaamaton ja minimoida kaikki ääni, ja nyt vielä ravintolassa lauantai-iltana. Minä taas tykkään juuri siksi asua keskustassa. Rakastan sitä, että minulla on paljon elämää ympärillä. Toki pitää olla käytöstavat ja kaikkia kohdella kunnioittavasti, mutta se että paikassa leijuu iloiset naurun hörähdykset ja rytmikäs keskustelu tuskin loukkaavat ketään. Tätä asiaa olen useasti pysähtynyt miettimään lasteni kanssa kaupungilla ollessani. Miksi jatkuvasti pyytelen heitäkin pitämään pienempää ääntä ja liikkumaan vain rauhallisesti vieressäni? Minähän tavallaan opetan heitä samaan käytökseen, mitä ihmettelen. Toki huono käytös ja päätön metelöinti ovat asia erikseen. Minä kun haluaisin kasvattaa pojistani itsevarmoja ja hyväkäytöksisiä miehiä, joille ei ole kynnys aloittaa small talkia Stockan täydessä hississäkään. Meidänhän pitäisi huomioida muut paremmin. Jutella niitä näitä sille vieruskaverille. Ei riisua elämää ympäriltä hiljaisuudella. Amerikassa asuessamme rakastin kävellä sisään paikallisiin kahviloihin, joissa vallitsi riemukas puheensorina. Melkein poikkeuksetta päädyimme niissä juttelemaan viereisten pöytäseurueiden kanssa. Keskustelu alkoi usein sillä, että kysyttiin mitä kieltä puhuimme ja miten vanhoja meidän ihastuttavat pellavapäät oikein olivat. Siitä keskustelut päätyivät usein niin pitkiksi, että monien kanssa päädyttiin tapaamaan uudestaankin. Vuoden jälkeen tunsimme jo hyvän määrän asuinalueemme asukkaita, joita sai päivittäin lähikaupassa moikkailla. Minusta se oli ihanaa! Vain vuoden jälkeen saimme tuntea olevamme osa ihan uutta yhteisöä, mikä oli ihana tunne. Tuntuu niin hyvältä tuntea kuuluvansa johonkin. Joten annetaan elämän kuulua! Varsinkin, kun siihen liittyy ilo, joka saattaa jopa pahimmassa tapauksessa tarttua.

Kuvat / Kira Kosonen

72 comments

Comment

Your email address will not be published. Required fields are marked *

*

  • Rosa

    Oletko varma, että teitä katsottiin pahasti, ettekä vain ylitulkinneet, kun kukaan ei kuitenkaan ääneen huomauttanut? Toinen juttu on, että jotkut uudemmat ravintolat Helsingissä ovat akustiikan kannalta aika ongelmallisia; pöydät liian lähellä toisiaan, eikä ole riittävästi ääntä vaimentavia materiaaleja. Tälle ei tietenkään asiakas voi mitään, mutta äänentaso kohoaa joissain paikoissa sen takia helposti tosi kovaksi, vaikkei kovin äänekkäitä ihmisiä olisi edes paikalla.

    • En itse nähnyt katsetta tällä kertaa. Minä vain vedin pääni ja naurun automaattisesti piiloon häpeämään :D Mutta siis on vähän samanlaisia tapauksia ollut aiemminkin ja suhteellisen varma olen ollut vihaisemmasta katseesta jos se on useampaan kertaan luotu. Varmasti on tapauksia, kun tulkitaan väärin, mutta sitten välillä ollaan ihan oikeassakin. Ja siis juuri niinkuin huomautit. Mikään asia ei ole mustavalkoinen ja siihen vaikuttaa moni asia! :)

  • Laura

    Ihmiset on erilaisia, jotkut tykkää hiljaisuudesta ja toiset ei, ja jotkut taas molemmista. Ei ole väärää tapaa tässä asiassa.
    Minulla on herkät korvat, varsinkin kimeille äänille.. ja jos kauhean kovaa puhutaan. Sille en oikein voi mitään, ainoastaan sille miten suhtaudun tähän. Mulla saattaa ilmeestä nähdä että kävi korviin, muttei ilkeää mulkaisua kuitenkaan tule :D :) Mä itse tykkään nähdä kaveriporukoita nauramassa ja pitämässä hauskaa, se pistää hymyilyttämään.(sitä unelmoi että joskus itse olisi tuossa istumassa ja nauramassa ystävien kanssa) Itse olen aika vähä puheinen/hiljainen(seurueestakin riippuu), ja yksinäinen koska minulla ei suvun ulkopuolelta kavereita ole. Ja serkkujani näen harmittavan vähän ( ympäri Suomea asuvat). Mulla on huonoja kaveri kokemuksia jotka vaikuttavat siihen että olen varautunut ja en tarpeeksi sosiaalinen ole ( siihen mitä pitäisi olla) Minä olen tälläinen ja olen itseni hyväksynyt. Ehkä joku päivä tutustun sellaisiin ihmisiin joihin uskaltaa luottaa ja joiden kaveri uskaltaa olla. Hassua sinällään, koska hymyilen aika usein kuitenkin tuntemattomille ihmisille (varsinkin koirien omistajille, ja lasten vanhemmille) ne kaksi ovat hyvää asiaa jolla uskaltaa ottaa vähän kontaktia ja puhua. Ei sitä silloin edes huomaa :)

    • Siis juuri näinhän se on. Me olemme kaikki erilaisia. Törmäsin taas tänään todella sopivaan viisauteen:
      “Toimiva yhteiselo ei ole sitä, että kaikkien pitäisi olla samanlaisia – se on sitä, että elämme erilaisina yhdessä.”
      Ja se on totta. Kaikki me olemme erilaisia ja se on hyväksyttävä. Toisia kohdeltava ystävyydellä ja jos kohdalle osuu hetki, minkä koet itsellesi todella vaikeaksi, niin siitä voi aina ystävällisesti huomauttaa :) SIlloin se toinenkin osaa paremmin ottaa huomioon vaikkapa toisen herkkyyden.
      Sinä olet valtavan ihana, ystävällinen ja aina niin kannustava nainen Laura! Olet kommenttiboksissani antanut niin paljon vertaistukea ja kannustavia sanoja niin minulle, kuin muille lukijoille. Toivottavasti uskallat vielä luottaa, sillä nyt joku läheltäsi jää ilman ihan mieletöntä ystävää, joka olisi aina tukemassa. Kaikissa kaverisuhteissa on aina omat pikkuvääntönsä, mutta se kuuluu elämään. Rohkaisen sinua antamaan muille mahdollisuuden <3 Ystävät opettavat ja sinulla sellaisena on paljon annettavaa <3

  • -Sanna

    Hihii, sain hiljattain ystäväni kanssa kuulla, että ettehän te pohjalaiset olekaan jöröä porukkaa kun me oikein sydämen kyllyydestä naurettiin :D Ja se vedet silmissä nauraminen jos mikä on asia millä jaksaa, harmauden keskelläkin.

  • Sofia

    Minä olen asunut pk-seudulla kohta 20 vuotta. En tiedä, syyllistynkö pahaan yleistykseen, mutta minun mielestäni täällä ihmiset vaikuttavat yrmymmiltä kuin vanhalla kotiseudullani Etelä-Lapissa. Siellä suurin osa tervehtii esimerkiksi kävelylenkillä, ja spontaaneja keskusteluja syntyy ihan eri tavoin kuin täällä.

    Tosin kyllähän täälläkin ihmiset juttelevat, kun heille hymyilee ja tekee itse aloitteen.

    On ikävää, että te saitte osaksi ikäviä katseita. Toki on eri asia iloinen, kupliva puheensorina (jota teillä varmasti oli) ja todella kovaääninen, mahdollisesti humalainen mölinä. Niiden mulkoilijoiden kannattaisi mennä itseensä ja miettiä, mikä toisten ilonpidossa haittaa.

    • No en mä kyllä sanoisi, että tosi pahaan yleistykseen syyllistyt.. Koska varmaan mäkin syyllistyn kun sanon, että melkein kaikki ystäväni Pohjois-Suomesta (minulla melkoisen paljon kavereita esim. Tornion suunnalta :D) ovat ihan älyttömän ihanan sosiaalisia, puheliaita ja niin ihanan välittömiä ihmisiä! :D Kyllä Pohjois-Suomella ja Etelällä on eronsa. Toki meitä on moneksi kaikkialla, mutta ehkä täällä kaupungissa jotenkin väsyy erilailla siihen hälinään?
      Ja kiitos kovin! :) Juurikin kuplivaksi kuvailisin meidän jutteluamme, mutta tosiaan, joku muu voi nähdä sen eritavalla – mikä ei ole ihme, sillä Suomessa siedettävä melutaso on melkoisen erilainen, kuin esim. vaikka äänekäässä Espanjassa :D Ja eniten toivon sitä, että henkinen etäisyys pöytien välillä olisi pienempi! :) Katseen voisi vaihtaa vaikkapa toisen pöydän kanssa jutusteluun ja jakaa ilo! :)

      • Sofia

        Tämäpä sattui, sillä olen itse juuri Torniosta kotoisin. :-)

        • :D No tietysti! :D

  • Voi että, teillä on ihana perhe. Tuli aivan kateus tätä blogia taaksepäin lukiessa, ja sellainen pienoinen vauvakuume, että se kolmas voisikin olla aika tosi kiva! Oletko jo kirjoittanut arjesta kolmen kanssa mitään omaa postausta?

    • Kiitos kovin Fiina kauniista sanoista. Tiedän miten onnekas olen, että minulla on sylissäni nämä kolme omaa marakattia <3 Toivottavasti haaveesi kolmannesta käy vielä toteen, jos se todella on toiveesi <3 Ja joo! Kirjoitin kuulumisiamme hieman tuossa muutama viikko sitten! Tässä siihen linkki:

      //www.idealista.fi/strictly-style/2016/11/ensimmainen-kuukausi-elamaa/

      Toivottavasti sieltä löytyy iloista luettavaa.
      Ja sanon vaan: Kolme lasta on <3 <3 <3

  • EmmiMaria

    Mä voin kyllä suoraan sanoa, että itse ainakin nauran jos naurattaa ravintolassa. Huutaminen ja öykkäröinti on sellaisia asioita joita en itse ymmärrä. Kyllähän sitä
    saa hauskaa pitää jos kaveri porukalla menee syömään, tai vaikka menisi vaan oman puolison kanssa. Hauskaa saa ja pitää pitää! Ne jotka valittaa naurusta ja iloisesta puheen sorinasta voisivat kenties itse koittaa nauraa:) se tekee hyvää!
    Kerran saatiin ravintolassa tarjoilijalta kehoitus olla hiljempaa kun muut olivat valittaneet. Me vietettiin synttäreitä ja naurettiin ja iloisesti juteltiin. Kyllä oli vähän tunnelmaa latistavaa kun tuli tunne ettei saisi pitää enää hauskaa ja pitää olla hiljaa ja sitten poistua muualle. Suomessa kyllä tietyssä asioissa voitaisiin tulla vähän eteenpäin :)

    • Kyllä nauraa saa ja pitää jos naurattaa! :) Huutaminen ja öykkäröinti tosiaan ihan eri asioita kuin ilon ilmaisu naurulla. Pitää toivoa, että hiljaisuus ei tulevaisuudessa vyöryisi niiden iloisten naurujen yli kotimaassammekaan – varsinkaan näinä pimeinä kuukausina.
      Ja voi harmituksen harmitus. Voin niin kuvitella tuon tilanteen. Varmasti latistanut tunnelmaa, mikä ollut todella harmillista syntymäpäiväjuhlaa viettäessä.

  • NMarie

    tää on kyllä hankala aihe :D itse kuulun tooodella äänekkääseen naisporukkaan, joiden desibelit varmasti nousee hyvin korkealle kun syömme yhdessä, varsinkin jos skumppaa kuluu heh. Ja mikäs sen ihanampaa kun heittäytyä juttuihin ja nauraa niin että mahaan sattuu :) Toisaalta taas kun olin kerran mieheni kanssa syömässä ja ei kuultu toisiamme pienen pöydän äärellä koska vieressä oli äänekäs seurue niin silloin harmitti. Kuulun siis molempiin puoliin :D ja toisaalta taas olisi kammottavaa mennä hiirenhiljaiseen ravintolaan kuiskuttelemaan kahdestaan… hmmm.. :D

    • Juuri näin – asia ei ole täysin mustavalkoinen. Toki on äänissä eroja. Mutta tavallaan jos miettii positiivisen kautta, niin sitähän pääsee näinkin pienen pöydän ääressä nojautumaan entistä lähemmäksi sitä rakastaan, ihan vaikka silläkin verukkeella, että kuulisi paremmin :) Joten sanotaan näin, että siksi minä valitsen tässäkin tapauksessa sen äänen <3

      • NMarie

        totta puhut! :)

  • pikku prinssi

    Olen niin samaa mieltä tämän koko tekstisi kanssa. Olen vankka käytöstapojen kannattaja, mutta olen vuosia ihmetellyt tätä samaa ilmiötä Suomessa.
    Meneekö tämä samaan kastiin sanonnan “kel’ onni on, se onnen kätkeköön” kanssa?
    Olen useasti ihmetellyt miksi täytyy kätkeä hiljaisuuden ja ilmeettömyyden taakse kaikki tunteiden kirjo ilosta ja hauskanpidosta lähtien suruun?

    • No kieltämättä. Suomessa usein ollaan vähän pidättyväisempiä kaiken suhteen. Kyllä tänne maahan, jossa säiden puolesta on pimeää, niin mahtuisi paljon enemmän iloa, hymyjä, ystvällisiä sanoja ja katseita.

  • Katri

    Tämä on kyllä aika kaksipiippuinen juttu. En kenenkään iloa halua kieltää, enkä naurua hätkähdä, mutta toisinaan joillain seurueilla voi olla äänitasoa aivan liikaa ravintolan tyyliin nähden. Mulle se on varmaan iloisen puheensorinan ja metelin raja, että joutuuko itse huutamaan keskustelukumppanilleen tai olemaan vaan hiljaa, kun ei vaan edes omia ajatuksiaan kuule. En kuitenkaan kyllä muista montaa kertaa, että olisi oikeasti häirinnyt – onneksi itse voi vähän taktikoida pöydän valinnassa :D
    Sellaista avoimuutta ja iloisuutta minäkin kaipaisin Suomeen, että vieraillekin uskallettaisiin hymyillä ja jutella. Vähän niin kuin Ruotsissa! Tässä maassa on paljon yksinäisiä, joiden tilannetta helpottaisi huomattavasti se, että ihmiset uskaltautuisivat eri ympäristöissä juttelemaan keskenään ilman mitään aiempaa sidosta. Minunkin tekisi monesti mieli, mutta kylläpä se vaan onkin niin vaikeaa! :D Oon huomannut, että kaikista parhaita jään murtajia ihmisten välillä on koirat, jotka kyllä saa usein houkuteltua ujommankin yksilön juttusille ♡
    En tiedä mikä siinä on, että suomalaiset on vaan edelleen melankolista ja hiljaista porukkaa. Välillä se hiljaisuus on oikeasti pelottavaa. Olin taannoin useamman tunnin bussimatkalla, ja lähelläni istui ehkä 60+ pariskunta, jotka eivät jutelleet keskenään koko matkan aikana MITÄÄN – ellei jotain yksittäisiä ilmoitusluontoisia lausahduksia lasketa.

    • Ihan oikeassa olet. Toki on suuri kirjo, mitä kaikkea se ääni voi olla. Häiriökäyttäytyminen on toki asia ihan erikseen. Mutta juuri niinkuin sanoit. En minäkään muista, koska ääni olisi joksus ravintolassa häirinnyt? Ja itsekin voi taktikoida niinkuin sanoit. Mutta pureuduit sinäkin siihen, mikä minulla on ehkä pohdintani juurisyy. Se hiljaisuus ja sosiaalisuuden vähäisyys, joka Suomessa korostuu pimeinä kuukausina. Maassamme on niin paljon yksinäisyyttä, että olisi ihana jos hymy tarttuisi herkemmin ja ei olisi niin suuri kynnys jutella niitä näitä sille vierustoverille. Ja koirat… <3 Se on kyllä totta. Pakko sanoa, että lapset ovat myös samanlainen jäänmurtaja :D :D

  • Kirjastotäti

    Mielensäpahoittajia liikkeellä. Itse sain erään ääniyliherkän naisen kimppuuni kirjastossa. Olin hakemassa erästä tenttikirjaa ja kenkäni kopisivat hieman. Nainen syöksyi hyllyn takaa ihan eteeni ja oli niin raivoissaan, että pelkäsin ihna todella, että hän käy kimppuuni. Varsinkin raskaana ollessa kun muutenkin on herkillä menin melkein shokkiin. Hän sanoi, että “laita kuule ensi kerralla vielä kopisevammat kengät”. Minä tyttö oli jo onneksi hieman toipunut ja sanoin, että “laitetaan kun kerran pyydetään”. :) Niin kauan kuin kirjastossa ei ole vaatimuksia käyttää huopatossuja, niin minähän käytän juuri niitä kenkiä, joita haluan. Yksikään mielensäpahoittaja ei ala minua dominoida. Jos ihmisten kenkien hienoinen kopina saa aikaan silmitöntä raivoa, niin pehmustettu huone on ainaoa oikea paikka. Näin Tampereella.

    • Harmillisinta minusta näissä mielensäpahoittajissa on se, että asia ilmaistaan niin negatiivisesti. Olisi niin eri asia huomauttaa jostakin todella häiritsevästä asiasta ystävällisellä pyynnöllä? Koska kyllähän nyt tuollaiseen ilkeä sävytteiseen kommenttiin tulee vastareaktio! Todella erikoista, että reaktio on välitön suuttumus! Se on täysin tarpeetonta ja hyvin harmillista.

  • Samoja asioita olen itsekin miettinyt. Olimme vastikään kuuden hengen naisporukalla syömässä, vähän samanlaisella taustatarinalla kuin mitä tässä kirjoitit ja kyllähän se iloinen nauru varmasti kuului ympärille kovastikin, varsinkin kun seurueemme naiset olivat kaikki vielä hyvin puheliaita ja sosiaalisia. Muutaman kerran saimme kyllä melkoisen jäätävän katseen lähellä olevasta pöydästä, ja hetkeksi taisimme vähän “hiljentyäkin”. Ja kyllä sitä jälkikäteen mietin että miksi me suomalaiset haluamme olla aina niin hiljaa ja arvostamme sitä hiljaisuutta niin kovasti, ettei kaikki kestä edes sitä iloista naurua viereisestä pöydästä (ymmärrän kyllä öykkäröinnin olevan liiallista). Kun kyllähän tähän maailmaan nyt ääntä mahtuu!

    Muistan kylläkin nuoruudestani sellaisenkin (iloisen) tarinan, että olimme tyttöjen iltaa viettämässä ja taas nauroimme ja juttelimme, varmasti kovaan ääneen. Ennen kuin viereinen pöytäseurue lähti, he kävivät kiittämässä meitä kuinka ihanaa heistä oli se, että me nauroimme ja meidän hyvä fiilis oli tarttunut myös heihin :) .

    Sitten taas toinen ravintolakokemus myös vajaan kuukauden takaa. Olimme syömässä tuikituntemattomien ihmisten kanssa puolisoni kanssa dinneriä. Istuimme kaikki saman pitkän pöydän äärellä ja alkukankeuksien jälkeen saimme aivan loistavan, iloisen ja naurun säestämän illan täysin tuntemattomien seurassa. Meillä oli hurjan hauskaa ja koko pöytäseurue tuli illan aikana tutuksi :) . Totesimmekin, että olipa epäsuomalaista nyt näin innostua tuntemattomien kanssa juttelemaan ja nauramaan…

    • Miten ihania kokemuksia jaoitkaan! Tulipa hymy huulille! Kiitos siitä. Tuollainhan se on parasta. Ilo tarttuu. Voisi itse ottaa loppuvuodeksi haasteen ja käydä kehaisemassa sitä tuntematonta ihmistä / porukkaa, jotka ovat syystä tai toisesta ilahduttanut päivää :) olisi ihanaa, kun tuota tapahtuisi enemmän. ALoitetaan siis itsestämme! :)

  • Sinikka

    Minä taas uskon, että me itse tulkitsemme, toisten katseista väärin tai jotenkin itse vaivaannumme jos lapsi laulaa tai puhua pölöttää julkisissa. Itse olen nimitäin kohdannut aina ihmisiä jotka ovat sanoneet, että anna lapsen laulaa, jos olen hiljentänyt lasta julkisissa (juurikin jonkun katseeen perusteella (ajatellut, että nyt jotain häiritsee). Tai nähnyt, että kun olen ystävien kanssa illallisella ja ääntä ei todellakaan ole säästelty niin viereisissäkin pöydissä on alettu nauraa. Huono käytös on tietenkin eri asia mutta normaalit elämän äänet on hyvin tervetulleita. Ja tiedostan esim. itsessäni, että itselläni on jotenkin tuima/vakava perus ilme esim. jos luen kirjaa tai istun yksikseni julkisissa mutta useimmiten olen kuitenkin iloinen joten luulen, että moni ymmärtää väärin ja jos jotakuta todella häiritsee mekkalointi uskon, että hän tulee siitä kyllä sanomaan, että voisitteko pitää hiljaisempaa ääntä. Itse ainakin toimisin näin, Eli siis antakaa vain kuulua. :)

    • Sekin on hyvin mahdollista! On minullakin ollut tuollaisia hetkiä. Juuri hiljattain ravintolassa pyysin lapsiani pysymään paikalla pöydässä ravintolassa niin vieruspöydän ihanat vanhemmat rouvat totesivat, että “Ei annahan heidän tulla vaan tännepäin! Ei meitä häiritse – päinvastoin. Ilahduttavia lapsia sinulla!” Olin niin iloinen siitä ja meidän esikoinenhan pääsi oikein vauhtiin kun lähti sitten kertomaan heille uudesta pikkuveljestään. Se oli ihanaa ja kaikilla oli hauskaa.
      Joten toivottavasti suuri osa myös näistä olettamista ja luuloista että muita häiritsee ovat täysin aiheettomia. :)

  • Rii

    Toivottavasti teillä oli mahtava ilta!:) mun yksi hauskimmista ravintolamuistoista oli omat 10 hengen synttärit Spisissä jossa todellakin nauru ja puhe raikasi kuin italialaisella perheellä. Pari muuta seuruetta oli paikalla, mutta olen varmaan itse jo blokannut melko puheliaana ihmisenä vuosia sitten muiden mulkoilut, ei hajuakaan häiritsimmekö :) Enemmän olen ollut järkyttynyt ihmisten reagoinnista kun olen alle kouluikäisiä kummilapsia vienyt ravintoloihin, huhhuh mitä mulkoilua silloin on hyväntuuliset ja rauhalliset lapset saaneet osakseen! En ollut ikinä kokenut vastaavaa muilta, enkä varmasti ollut kiinnittänyt aikuisruokailijana aikaisemmin asiaan huomiota. Todella silmiä avaava kokemus joista kyllä lähti palautteet ravintoloiden suuntaan myös. Ei ihme jos perheet päätyvät syömään mäkkäreihin ja ketjuravintoloihin, jos lasten ääniä ja lapsena oloa ei hyväksytä yhteisössä:/

    • Näistä tapauksista olen kuullut moneen otteeseen. Todella harmillista. Lapset ovat lapsia ja heitä kuuluukin viedä paikkoihin ja opettaa osaksi yhteisöä. EI noita asioita vaan kotona opi, vaikka pohja ja perusteet sieltä ovatkin. Vaikka itselläni on 3 lasta ja me todellakin käymmme silloin tällöin ravintolassa syömässä, en ole vieläkään joutunut ilkeiden kasteiden kohteeksi. Kaipa meidänkin aikamme tässä vielä koittaa! :O

  • Jamelia

    Muistan viime lomalla kun istuin bussissa ja vieruskaverini kanssa juteltiin ja naurettiin kunnolla. Pari iäkästä naista oikein tuijotti vihaisesti taaksepäin kertoen katseellaan et olisitte hiljempaa…olin unohtanut kun asunu ulkomailla niin kauan ettei pidä liian äänekkästi jutella saatika nauraa?.Täällä ulkomailla tykkään et voi jutella vaikka säästä tuntemattomien kanssaki sanoa vaikka vain hei? Terkut puukenkämaasta ja onnea uuden vauvanki johdosta?

    • Todella harmillista, että ilon näyttäminen Suomessa muulla kuin äänettömällä hymyllä ei ole suotavaa :/ Miten oikeasti voi nauru häiritä. Eikö sitä voisi nauraa mukana? :) Ja ah voi Hollanti! <3 Siellä oli itsestään selvää, että keskellä metsääkin lenkkipolulla huudettiin "Hoi"t kaikille tuntemattomille vastaantulijoille. <3

  • Kiva postaus ja niin harmillisen totta tuo hiljaisuuden vaatimus. Minä olen kovaääninen ihminen ja ilmeisesti myös ärsytän monia kovalla naurullani ja puheellani. Mutta miksi hiljaiset ovat hyväksyttävämpiä kuin kovaääniset? Kiitos kun annoit ajattelemisen aihetta.

    • Hyvä kysymys. Miksi tosiaan on parempi olla “häiritsemättä” ja pysytellä hiljaa, kun taas omalla äänellä voi kuroa läpi etäisyyttä vaikka siihen yksinäisempään henkilöön, joka ei sitä välttämättä itse kerro? Maassamme kuitenkin on niin paljon yksinäisyyttä.

  • Pauliina

    Tämä on niiiin totta! Oltiin juuri perheen kanssa Espanjassa lomalla ja todettiin (kuten aina ennenkin) miten Suomi on oikein hyssyttelyn kultainen maa! On ihana kun kahviloissa ja ravintoloissa on elämän ääniä. Täällä esim kaikenlaiset lasten äänet koetaan usein aina häiriönä. Itse myös sosiaalisena luonteena pyrin välttämään lasteni hyssyttelyä yleisillä paikoilla. Tottakai käytöstavat pitää olla, mutta lapsista lähtevä iloisuus ja spontaani kommentointi on ihana piristys tänne harmauden ja hiljaisuuden keskelle.

    • Munkin pitäisi arvioida missä tilanteissa lastani hyssyttelen. Olisiko sittenkin parempi antaa enemmän sitä tilaa ja missä tilanteissa? Käytöstavat on oltava, mutta en halua kitkeä iloa ja spontaaniutta pois julkisillakaan paikoilla. Ne lasten letkautuksethan on ihan parasta! :D Mieheni ja hänen ohitsensa hameessa kävellyt nainen saivat tuossa viikko sitten hyvät naurut kun meidän esikoinen totesi äänekkästi hädissään naista katsoessaan: “Voi ei, isi! Tuolla naisella ei ole housuja.” Onneksi tämä ohi kulkenut nainen nauroi mukana ja ymmärsi pojan aidon hädän hänen lämpönsä puolesta :D

  • Saara

    On myös selvä asia, että isompi porukka pitää enemmän ääntä kuin pienempi. Täytyyhän siinä keskustella kuuluvammin, että koko seurue kuulee. Tämmöinen perusasia unohtuu usein mulkoilijoilta. Kiva, että saitte illallisen ystävienne kanssa järjestettyä! ?

    • sekin on totta! Unohtui minultakin tällainen fakta :D Tai voisihan sitä nykypäivän mukaan vaan whatsappaa keskustelu siitä pöydän alta pöydän toiseen päähän? :D Kaikessa hiljaisuudessa :D

  • Veera

    Hyvä aihe ja teksti. Suomeen mahtuisi mielestäni lisää ääntä! Elämäniloa ja aikuisten ja lasten puheensorinaa lisää, kiitos! Välillä tuntuu, että se hymy siellä Stockan hississä on jo liikaa, hah! Toivottavasti ilta oli onnistunut kaikesta huolimatta!
    – Veera

    • Minäkin olen samaa mieltä. Varsinkin kaupungissa. Sillä meillähän löytyy kaunista luontoa ja tilaa kyllä jos haluaa todellista hiljaisuutta. Itse asun kaupungissa siksi, koska pidän siitä, että ympärillä tapahtuu paljon :) Ja kyllä – meidän perhe ainakin moikkailee jopa siellä hississä niiden numeroiden tuijottelun sijaan! :D

  • Tyty

    Ja vielä jatkoa.. yhdenkin viinilasin (humaltumisen) johdosta ääni nousee todella paljon. Jos olet selvinpäin ja 10 naista huutaa vieressä, niin kyllä se häiritsee :( tilannetajua :)

    • Itseasiassa olen tässä vähän erimieltä. On eri asia “huutaa” vieressä, kuin nauraa vieressä. Tätä minä ehkä tarkoitankin: Miksi kaikki vähänkin äänekkäämpi äänitaso koetaan nopeasti “huutamiseksi” Suomessa? Toki sitäkin voi joskus olla, mutta sitten se on jo häiriökäyttäytymistä ja häiriötilanne, mihin pitääkin puuttua. Ja toki pitää ottaa muut huomioon, myös sen romanttisella dinerillä olevan. Ei ravintolana mennessä voi minusta olettaa, että siellä on hiljaista heidän kahdenkeskistä iltamaansa varten? Jos haluaa hiljaisen romanttisen illallisen niin silloin ehdottomasti paras paikka on oma koti? Kyllä meillä on ollut mieheni kanssa ihania romanttisia iltoja ulkona ravintolassa. En minä silloin ole huomannutkaan muuta elämää ympärillä :) <3 En minä kaipaa siihen täyttä hiljaisuutta. Mutta me olemme kaikki hyvin erilaisia – ja kaipaamme eri asioita. Henk. koht itse olen melkoisen sosiaalinen ja siksi pidän siitä, että elämää on ja se kuuluu :)

  • Mä olen joskus miettinyt millaisissa tilanteissa itseä häiritsee naapuripöydän naurunremakka ja kovaääniset jutut. Onneksi näitä tilanteita ei juurikaan tule vastaan, mutta silloin harvoin kun ärsytys on käväissyt mielessä, olen pysähtynyt miettimään mikä tilanteessa harmittaa. Ja olen tullut siihen tulokseen, että ne kerrat ovat olleet sellaisia kun itse on ollut liikkeellä yksin esim. lounasaikaan tai sitten oma ilta ravintolassa ei syystä tai toisesta ole sujunut odotusten mukaan. Rehellisyyden nimissä on siis myönnettävä, että kyseisinä kertoina taisi lähinnä harmittaa että toisilla oli paljon hauskempaa kuin itsellä. Ja tämän myöntämällä oma turha harmituskin on hävinnyt. Jos itsellä on kivaa, toisten riemu tuntuu vain lisäävän omaakin hyvää tuulta. Näin olen itseäni analysoinut :)

    (Eri lukunsa on sitten häiriökäyttäytyminen, se on aina asiatonta.)

    • Mielenkiintoista pohdintaa! Koska itse en millään keksinyt tähän syytä. Toki sitä voi analysoida esim suomalaisten vaatimattomuudella, mutta joskus tosiaan se voi muistuttaa siitä, mitä itse haluaisi, ja sen sitten kääntääkin negativiiseksi, kun sitä ei sillä hetkellä itsellä siinä ole? Ja siis aivan samaa mieltä. Minä yleensä hymyilen kun huomaan, että ravintolassa on seurue, jolla on aidosti vain hauskaa keskenään! :)

  • Tyty

    Osa totuutta, osa ei. Perinteisenä suomalaisena, ei matkustavana ihmisenä häiriinnyn hieman muista ihmisistä. Jos olet viettämässä romanttista iltaa miehen kanssa, et toivo nauravaa naisporukkaa huutamaan viereen. Itse ison kaveriporukan kanssa huomannut, että äänitaso nousee turhan korkeaksi ja katseita satelee. Mutta en välitä, vaikka pitäisi. Kaikilla asioilla puolensa. En ole kiinnostunut muiden asioista. Voisi ehkä olla kaveriporuklaravintoloita ja rauhallisempia ravintoloita. Huomannut, että myös suomalaisissa bileissä hyssytellään :D hassua, mutta hiljaisuuteen tottuu ja sitä alkaa kaipaamaan. :)

  • S

    Asun Sveitsissä ja tänne verrattuna Suomessa on railakkaan kovaäänistä! Täällä huomautetaan, jos puhut “liian kovaäänisesti” kadulla yksin kävellessäsi – joku huomauttaa parvekkeeltaan, että nyt on jo iltahiljaisuus. Tai sunnuntaisin ei saa pestä pyykkiä, koska pyykkikoneen ääni häiritsee naapureita (eikä tietenkään imuroidakaan). Ja lounasaika päivällä (1,5h) on yhtä pyhä hiljaisuudelle, kuin ilta tai pyhä. Voit saada 200frangin (lähes sama euroissa) sakon, jos palautat pulloja kierrätyspisteeseen lounasaikana arkena, tai sunnuntaina – kolina häiritsee! Silti rakastan asua Sveitsissä ja täällä on paljon ihanaa. Säännöt ja “hyvien tapojen normit” ovat vain täällä tosi tiukat.

    • Sveitsi tosiaan taitaakin olla sääntöjä rakastava maa! :D Ollaan me heitä melkoisen lähellä! :D Harvemmin Suomessa vain uskalletaan huomauttaa asioista, vaan murjotetaan, koska sitä ääntä ei saisi pitää? :)
      Mutta hyvin mielenkiintoista kuulla kokemuksia sieltä! Taitavat tosiaan olla kulttuurikysymyksiä.

  • Minttu

    Oon samaa mieltä, että tosiaan hauskaa saa olla ja se saa näkyä ja kuulua. Varsinkin illalla ravintolassa riippuen tietenkin myös ravintolan tyylistä. Musta paras tapa tosiaan on itse olla välittämättä näistä katseista, koska mielensäpahoittajia kyllä löytyy joka lähtöön. Me itsehän ollaan niitä, ketkä voi vaikuttaa siihen, että saadaanko me Suomeenkin luotua hieman enemmän lämpöä ja naurua. :) Jos ei kestä hälinää, sitä voi yhtä hyvin illastaa kotona. ;D

    • Kyllä! Tottakai. Ja hyvä lisähuomio – eri ravintolat ovat virittyneet eri tavoin. Ja sekin on totta – mielensäpahoittaja löytyy asiasta kuin asiasta. Mutta yritetään itse olla se muutos. Hymyillään enemmän ja toivotaan, että se tarttuu! :)

  • Ai että, tämä on niin totta! Vaikka Suomessa rakastankin asua, niin jotkut jutut ei yhtään sovi omaan päähän. Isossa työpaikassa kaikkia ei moikkailla, mummu hyssyttelee ruokapöydässä, kun nauran eikä elämän ääniä saisi kuulua tavallisissa tilanteissa. Ihailen ihmisiä, joilla on kykyä heittää small talkia vähän kenen tahansa kanssa!

    • Minulla sama tunne. Rakastan asua Suomessa! Mutta tosiaan lisää lämmintä yhteisöllisyyttä ja luontaista sosiaalisuutta kaipaisin lisää. Mutta olen kyllä samalla sitä mieltä, että se on ehdottomasti parantumassa! Kaupungilla ollessa huomaan, että valtaosa kyllä vastaa hymyyn, eikä katso minua, että kuka hullu tuossakin tulee! :D

  • Iloisuuden ja äänen puolesta

    Kun ei itse viitsi ystävällisesti huomauttaa viereistä pöytäseuruetta syystä tai toisesta (jos melutaso todella liian kova) niin voihan sitä tarjoilijaa pyytää huomauttamaan kun asiakkaita varten ovat siellä töissä.

    • Se on juuri näin! Jos melutaso on tosiaan paikkaan häiritsevä, niin henkilökunta varmasti voi huomauttaa asiasta. Ystäväni itseasiassa kertoi juuri tarinan tällaisesta tapauksesta. He olivat ystävättärien kanssa ulkona, juurikin samanlaisessa tilanteesssa kuin kirjoittamani pätkä. Joku kanssaruokailijoista oli valittanut henkilökunnalle metelistä. Henkilökunta oli todennut, että ikävä kyllä tämä on seurusteluravintola ja toivomme, että täällä kuuluukin iloinen puheensorina. Joten hyvä pointti tuo henkilökunnalle asiasta sanominen, jos ei välttämättä itse rohkene asiasta kauniisti huomauttamaan. Henkilökunta varmasti osaa arvioida, mikä on soveliasta kyseiseen ravintolaan.

  • Olipa hyvä kirjoitus, voin niin elävästi kuvitella tuon tilanteen. Tämä on kyllä hassua, sillä minua taas alkaa itseänikin väkisin hymyilyttää, jos näen ystäväporukan pitämässä hauskaa. Vaikka se nauru välillä vähän raikaisikin. ;) Aihe voisi olla minunkin kynästäni, sillä juuri viimeksi viikonloppuna mietin, kuinka outoa onkaan kohta taas tottua siihen hiljaisuuteen ja katseiden välttelyyn (paluumuuttoomme Suomeen on enää alle kaksi viikkoa). Pitää varmaan muistaa, että sitä keskustelun aloittamista toisiin pöytiin pidetään lähinnä kummallisena. ;) Juuri niin kuin kirjoitit, sellainen liika kovaäänisyys on toki huonoa käytöstä ja ihan eri juttu, mutta miten eläytyvä keskustelu ja nauru voivatkaan haitata kulttuurissamme? Voi kuinka kaipaisinkaan lisää sosiaalisuutta ja sitä naurua Suomeenkin. <3 Mutta kuten näissä kommenteissa tulikin esiin, niin kyse on luultavasti vain siitä, että suomalaisessa kulttuurissa se häiritsevän äänen taso koetaan matalammaksi.

    • Ai apua! Nytkö jo teilläkin lähtö lähenee! Kääk! Vaikka täällä Suomessa on IHANA asua ja niin hyvä olla nyt, niin kyllä täälläkin välillä kaivataan takaisin palmujen alle (erityisesti niinä loskasohjopäivinä :D ). Ja se on kyllä asia, joka on ollut Kaliforniassa asumisen jälkeen yksi suurimpia eroja. Se sosiaalisuus. Vaikka minusta suomalaiset ovat kyllä paljon parempia, kuin me usein uskomme, niin silti pientä parannettavaa löytyy (kuten aina kaikilta kaikessa :)) Muistan elävästi miten olin vuosi sitten viettämässä kolmen parhaan suomalaisen tyttökaverini kanssa suomityttöjen pikkujouluja West Hollywoodissa sijaitsevassa ravintolassa. Taas sama juttu. Nauroimme vatsanpohjasta jollekin jutulle ja yht’äkkiä me kaikki havahduimme, että apua – pitänee pitää pienempää ääntä – mutta ei! Ketään ei kiinnostanut. Kukaan ei katsonut meitä. Kaikki muut olivat täysin uppoutuneita omiin seurueisiinsa, valtaosa yhtä iloisesti hymyillen ja jutuille nauraen. Siinä me suomalaiset oltiin taas tapojemme orjia :D

      Mutta tervetuloa takaisin! Vaikka jotkut asiat toki ovat jenkeissä paremmin, niin kyllä silti väittäisin, että Suomessa asuminen vie helpon voiton <3

  • Ansku

    Asiaa miettiessäni tajusin, että vaikka välillä ärsyttää kun joutuu huutamaan viereisen pöydän melun yli tai on kiusallista kun joutuu väkisin kuuntelemaan toisen pöydän tarinoita, niin silti menen mielummin ravintolaan jossa nauru raikaa ja on puheensorinaa kuin sellaiseen jossa on hipihiljaista. :) tietenkin aina voi etukäteen jo valita ravintolan sen mukaan jos tietää, esim. Että tällä kyseiselle porukalla nauru raikaa ja juttu lentää

    • Se on totta! Ainakin omalla kohdallani. Minusta on ihanaa, kun kuulee ympärillä naurua ja iloista sekä eläväistä keskustelua. Tosin minun perheeni on isän puolelta ranskalainen… Kyse on hautajaisista, ellei nauru ruokapöydässä raikaa ja ääni ei nouse :D Toki ravintoloissakin on eroja. Minä toivoisin silti enemmän vapautta nauruun ja iloon! :)

      • sonsku

        Minäpä olen ollut hautajaisissakin, jossa siunaustilaisuuden jälkeen aterialla muisteltiin nauru raikaen satavuotiaaksi elänyttä rakasta mummiamme. Tuo vaikean, mutta siitä huolimatta onnellisen elämän elänyt teräsnainen, joka nukkui rauhallisesti pois kesken aamukahvin :)

        Mutta olen samaa mieltä – Suomessa “hyväksytty” melutaso monessa paikassa on varsin alhainen verrattuna muuhun maailmaan. Ja ravintolan pöytien välit henkisesti niin pitkiä! Kyllä elämänilo saa ja sen pitää kuulua

        • Olipa ihana kommentti <3 Koska itseasiassa kun mietin oman rakkaan isoisäni hautajaisia viiden vuoden takaa, niin kyllä siellä naurettiin yhtä paljon, kuin itkettiin <3 Koska niin paljon iloisia, onnellisia ja hyviä muistoja <3 <3 <3 Mieletön mummi ollut sinullakin <3

          Ja niin voin yhtyä kirjoittamiisi sanoisin. Juurikin tuo pöytien henkiset välit voivat olla niin pitkiä – että lähinnä sitä haluaisin kuroa kasaan! :) Elämäniloa – kaikille!

          • sonsku

            <3

  • Maarit

    Yhdyn ajatuksiisi täysin :) Ennen kaikkea omien lasten myötä, etenkin kun esikoinen on hyvinkin sosiaalinen luonne, on tullut pohdittua missä määrin tulee hänen sosiaalisuutta “rajoittaa”. Joskus kun saa esim. vaivautuneita katseita aikuisilta, joiden kanssa lapsi käy juttelemaan. Jos sitä on aina rajoittamassa, niin onko tulevaisuus yhtään sen erilaisempi :) pohjimiltaan kuitenkin haluaisi että ihmiset juttelisivat enemmän toisilleen…:)

    • Sama juttu. Minusta on tärkeää huomioida muut ja hyvin voi jutella niitä näitä hississä tuntemattomalle. Olen niin ylpeä siitä, kun esikoiseni tervehtii hississä tuntemattomia ja huutaa perään hyvää päivänjatkoa! :D Ja onneksi 90% saakin siitä hymyn naamalleen ja vastaa iloisesti takaisin :) Aion itse ainakin kannustaa poikieni sosiaalista luonnetta :)

      • Nina

        Näin teidän naapurina voin ehdottomasti sanoa sen olevan päivän piristys kun poikiinne jossain päin taloa törmää – milloin he esittelevät mitäkin uutta tavaraa josta ovat super ylpeitä :D toivottavasti sosiaalisuus säilyy, pelkästään hyvä jos ei hyssytellä liikaa. Niin liikuttavan vilpittömiä he ovat, että hymy tarttuu loppupäiväksi <3

        • Voi miten ihanasti sanottu! <3 Kiitos Nina!! Kiitos että osaltasi vastaat poikien hymyyn ja kuuntelet heidän elämöintiään! :D Me ei olla nähty sinua pitkiin aikoihin!? Oletko edelleen Barcelonassa opiskeluiden puolesta? :)

          • Nina

            Täällä edelleen, kaiken äänekkyyden ja naurunremakan keskellä! Mutta niinkuin olet itsekin monesti todennut, Suomi on silti hyvä paikka asua, kaikkine erilaisuuksineen <3 Yritän itse pitää sen asenteen, ettei mikään ole paremmin tai huonommin, ainoastaan erilaista. Jouluksi kotiin eli eiköhän taas törmäillä! :)

          • Mahtavaa! :) Toivottavasti siellä on mennyt kaikki mainiosti? Vaihdetaanhan sitten joulun alla kuulumiset! :)

  • Haidi

    Tämä on niin totta ja niin ärsyttävää. Mekin useasti käydään kaverien kanssa yhdessä syömässä ja sen kyll huomaa jo meidän nelihenkisenkin kaveriporukan kohdalla, jos jutut lähtevät käsistä ja alkaa hirveä naurunräkätys saattaa se viereinen pöytä mulkaista :D miksi? Ymmärrän itsekkin toki eron sen häiriköivän huutonaurun ja iloisen äänekkään piheensorinan ja naurun välillä, mutta niinkuin sanoit Suomessa se on hiljaisempi. Ikäänkuin pitäisi istua hiljas syödä ja poistua kotiin keskustelemaan? Aina välillä ravintoloissa tuleekin ihmeteltyä, kun itse kaverien kanssa saapuu ja tilaillaan ruokaa ja sitten viereen tulee vaikka pariskunta meidän jälkeen joka kuitenkin poistuu paljon meitä ennen :o en sitten tiedä rikkoisiko nuoremmat ikäpolvet tärä hiljaisuutta ravintoloissa ja sitä, että se syöminen on sosiaalinen hetki jolloin jutellaan ja nauretaan, eikä vain huitaista sitä ruokaa naamaan ja jatketa matkaa :)

    • Samaa mieltä. Ravintola illallinen on niin paljon muutakin, kuin se ruoka. Se on yhdessä oloa. Se on nauttimista ruosta ja seurasta. Jos seurasi on hyvä, tuskin edes huomaat sitä viereistä pöytää – ellei tosiana kyse ole jo melkoisesta häiriökäyttäytymisestä. Mutta varmaankin pitkälti kaikki johtuu siitä, että Suomessa se “siedettävä melutaso” on matalempi kuin esim, vaikka Espanjassa. Toivoisin vain, että naurun äänekkyydellä ei voisi olisi liikaa desibelejä.. Nauru on ihana asia. Sen pitäisi tarttua. Ei suututtaa. Varsinkin tällaisessa tilanteessa.

  • Ah – ihana aihe! Olen ihan samaa mieltä. Olen törmännyt samaan, silloin tilanne on ollut vastaava: kaveriporukka, naurua ja käsien heiluttelua. Sitten joku mulkaisee pahasti naapurista, heidän pöydässään istutaan hiljaa tuimat ilmeet kasvoilla. Ehkä näitä tuijottelijoita ja pahan silmän heittelijöitä häiritsee se, että toisilla on hauskaa ja mukavaa? Harvemmin se paha silmä lennähtää toisesta iloisesta pöydästä.. just saying. Ikävä sanoa, mutta Suomessa tämä on niin perinteistä. Ja se on uskomattoman surullista. Eiköhän muuteta yhdessä suuntaa ja pidetään osaltamme huoli siitä, että meidän pöydistä ei heitellä pahaa silmää – vaikka itsellä sattuisikin olemaan huonompi päivä! :)

    • En tiedä mistä se johtuu, mutta minun mielestäni Suomessa sellainen “siedettävä äänitaso” on matalempi kuin muualla? EI siinä mitään, me olemme kaikki erilaisia ja jotkut todella ovat hyvin herkkiä metelille. Mutta tavallaan minua ihmetyttää sellaiset ilkeät katseet? Asiastahan voi huomauttaa ystävällisesti, jos äänitaso alkaa olla todella kova ja korviin saattuu? Toivoisin tavallaan enemmän sitä sosiaalisuutta? :) Tällaisen pimeän vuodenajan aikana on ihanaa, jos saisi enemmän hymyjä! :) Mutta juuri näin. Pidetään me itse huoli siitä, että ei anneta ilkeitä katseita ja jos on jotain huomautettavaa niin sen voi tehdä ystävällisesti – hymyllä! :)

  • Miia

    En toki tiedä miten tilanne tarkalleen meni joten voin vain kommentoida sen pohjalta miten se tekstissä on esitetty, mutta mielestäni hiljaisuuden ja raikuvan naurun välillä on monta äänitasoa. Ravintolassa saa tottakai olla hyvä fiilis ja on aivan selvää että desibelit ovat ainakin suurimmassa osassa ravintoloita korkeammalla, mutta itse olemme kerran mieheni kanssa joutuneet todella kovaäänisen pöytäseurueen viereen emmekä kuulleet kunnolla toisiamme, osittain koska desibelit kävivät niin korkealla ja toisaalta koska omille ajatuksille tuskin jäi tilaa muiden elämäntarinoiden väkisin tultaessa meidän tietoomme. Tilanne oli hieman kiusallinen (minua ei tuollaisina iltoina kovin paljon muiden pöyteseurueiden elämäntarinat kiinnostaa, vaan haluaisin keskustella mieheni kanssa), mutta sen sijaan että puutuimme heidän iloisuuteen hyssyttelemällä (tai antamalla jäätäviä katseita) annoimme heidän olla rauhassa ja poistuimme paikalta kun ateria oli ohi. Ei se niin vakavaa ollut. Ja tietysti voi aina ihan kohteliaasti huomauttaakin paikan päällä hymyn kera mikäli asia todella häiritsee. :)

    • No siis juuri näin! Asia ei toki ole mustavalkoinen ja äänitasoja on monia eri. Näissäkin mennään välillä häiriökäyttäytymisen puolelle. Olen vain huomannut, että se yleinen “siedettävä äänitaso” on Suomessa paljon matalampi, kuin muissa asumissani maissa? Voin toki olla ihan metsässäkin :D Mutta juuri niinkuin sanoit: asiasta voi toki huomauttaa juurikin kohteliaasti. Harmillisesti harvemmin kukaan sanoo mitään, vaikkakin olisi ihan aiheellista asiasta ystävällisesti huomauttaa. Se tosiaan menee helposti niihin jäätäviin katseisiin – joka on ehkä myös osa tätä hiljaisuutta, mistä moni pitää? Mutta niinkuin sanoit: ei todellakaan mitään vakavaa. Olisi vaan niin mukavaa kun niitä hymyjä saisi enemmän tähän pimeäänkin vuoden aikaan! :)