CATEGORIES

Se, mikä ei tapa, ei todellakaan aina vahvista

18.8.2017

“Se, mikä ei tapa, vahvistaa”

Siinä lause, johon törmää aika ajoin vaikean äärellä. Vaikka lause sanotaankin auttavassa tarkoituksessa, tuo se harvemmin helpotusta mustaan hetkeen. Enemmän se jopa ärsyttää. Vanhassa sanonnassa on ikävä kaiku. Ikään kuin vaikea asia pitäisi vain niellä ja jatkaa eteenpäin – entistä vahvempana. Mutta kun elämässä kaikki ei todellakaan vahvista. Joskus kohdalle osuu niin syvä suru, että se jättää pysyvät arvet. Jotkut surut eivät koskaan katoa. Ne vain tulee kantaa. Niin lohduttomalta kuin se kuulostaakin.

blazer FILIPPA K
top ZARA
pants H&M
shoes FLATTERED / saatu
bag CÉLINE

Kun toinen on kohdannut suuren surun yrittävät muut läheiset ympärillä löytää lohduttavia sanoja. Sellaisten sanojen löytäminen voi olla hyvin vaikeaa. Onko edes niitä oikeita sanoja? Elämässä tapahtuu aika ajoin asioita, jotka eivät käy järkeen eivätkä tunnu oikeudenmukaisilta. Vaikean äärellä harvemmin kaipaa neuvoja. Tuollaisina hetkinä on tärkeää antaa surua koskettaneen tuntea kaikki tunteen kirjot. Suru on kuin aalto, jonka huiput voivat vaihdella rauhallisuudesta raivoon hetkessä. Läheisenä ei voi kuin antaa toiselle tukensa ja sanoa, että on vierellä. Toisen surua kun ei voi viedä pois, mutta sitä voi yrittää kantaa yhdessä. Niin, että taakka ei kävisi toiselle liian painavaksi. Syvän surun hetkinä ei välttämättä edes tarvitse sanoja. Riittää kun on vieressä. Kuunnella, pitää kädestä kiinni ja halata. Olla läsnä.

Harvemmin ihminen tarvitsee briljanttia mieltä joka puhuu, vaan useammin hyvän sydämen joka kuuntelee.

Joten kaiken sen mikä ei tapa ei todellakaan pidä vahvistaa. Lause mielestäni ontuu. Se kuulostaa kovalta. Ei meidän koviksi pidä vaikean äärellä muuttua. Tärkeämpää, mutta ehkä myös vaikeampaa, tässä elämässä on yrittää säilyttää kaunis herkkyys ja lämmin empatia elämän hetkittäisestä kovuudesta ja pimeydestä huolimatta.

Kuvat Kira Kosonen

45 comments

Leave a Reply to Hanna Cancel reply

Your email address will not be published.

*

  • Elviira

    Miten satuinkin juuri tänään lukemaan blogiasi. Vein tänään hautajaisten jälkeen ensimmäisen kerran kukkia ystäväni haudalle ja suru ja ikävä nousivat pintaan voimakkaammin kuin osasin ajatella. Jotenkin tämä teksti lohdutti, kiitos.

    • <3 Syvimmät osanottoni. Olen todella liikuttunut, jos tekstini voi mitenkään auttaa edes hitusen suuren surun mukana kannossa. <3

  • Todella kauniita sanoja! Surun hetkellä viimeinen asia, jonka haluaa kuulla on todellakin nuo jo aiemminkin mainitut “tiedän miltä susta tuntuu” tai “kyllä se siitä”, eihän se suru tavallaan suurten menetysten kohdalla koskaan katoa, vaikka toki kaikesta jossain vaiheessa tietyllä tavalla pääsee yli.. Ja iloisempiin juttuihin, aivan ihana asu (taas kerran). <3 Harvemmin tulee kommentoitua, mutta nyt jotenkin intouduin :)

    • Se on totta. Kun tosiaan kaikki kokee asiat niin eri tavoin ja kuitenkin kaikki tapahtumat ovat uniikkeja ja vaikeasti verrattavissa. Pitkä tie tällaisissa asioissa. Pitää vaan toivoa, että ajan kanssa suru muuttaa sen verran muotoaan, että sitä on vähän helpompi kantaa.

  • Minna

    Äitini kuoli ollessani 18-vuotias pumpulissa kasvatettu nuori, tai oikeastaan vielä lapsi. Muistan kuin eilisen päivän sen totaalisen tyhjyyden, jossa ei kyennyt tuntemaan mitään. Mikään mitä muut sanoivat ei auttanut vähäisimmässäkään määrin, mutta loukkaavia lohdutuksia oli useitakin, joista yksi oli “kyllä se ajan kanssa helpottaa”. Tottahan se tavallaan oli, mutta se loukkasi vähättelevyydellään silloin ihan suunnattomasti. Paras lohdutus tuli ihmisiltä, jotka vain olivat läsnä ja jaksoivat kuunnella siinä vaiheessa kun jaksoin puhua.

    Sain viikko sitten itse saman diagnoosin kuin äitini aikoinaan ja nuorin lapseni on “vasta” 14-vuotias. En tiedä miten häntä valmistaisin tulevaan, mutta toivon sydämestäni, ettei tuo sanonta “kaikki mikä ei tapa vahvistaa” käänny siksi, että vahvistaminen tarkottaisi kovettumista. Mikäli se vahvistuminen tarkoittaa sitä, että hän uskaltaa elää kaikesta huolimatta ja rakastaa vielä syvemmin, niin sitten sanonnassa on järkeä. Muutenhan se tarkoittaisi, että lapseni vammautuu loppuiäkseen, sitähän itsensä kovettaminen tarkoittaa.

    • Voi Minna <3 Ei minulla ole sanoja. Kuinka epäreilusti elämä voi koetella ja silti kaikesta huolimatta mietit asioista noin kauniisti ja empaattisesti. Onko saamassasi diagnoosissa kuitenkin toivoa?

  • Lora

    Itse en ole koskaan oikein suomalaisia sananlaskuja ymmärtänyt, kun niistä monet ovat niin “kovia” verrattuna vaikka englanninkielisiin. Surun aikana tosin niillä harvemmin tulee mieleen ketään lohduttaa, vähän ehkä turhia.

    Läsnäolemisen taito toiselle, surun kohdanneelle ja läheisyys niin halauksin kuin aidosti kuunteleminen. Ne ovat asioita jotka ovat tärkeitä ja joilla voi yrittää olla toisen tukena. Se, että toinen tietää ettei ole yksin surun äärellä vaan hänellä on läheisiä, tukea ja rakkautta ympärillään ovat se tuki joka varmasti tuo jonkinlaista turvaa tai lohtua.

    Tässä kesässä on ollut suurta surua tuttavapiirissäni, semmoista jota on vaikea kuvitella. Sydäntäni särkee toisen puolesta. Onneksi hänen ympärillään on paljon välittäviä ja tukena olevia ihmisiä. <3

    • Niin totta. Tuokin sanonta on tarkoitettu ehkä niille pienemmille vastoinkäymisille, mutta joskus tosiaan noita kuulee “möläytettävän” vaikka tarkoitusperä on vain hyvä. Täällä sama. Omassa ystäväpiirissä käynyt lähiaikoina muutama tällainen äkillinen ja shokeeraava suuri suru, jonka paino näin “sivullisenakin” on murskaava. Ei edes pysty kuvitellemaan sitä tuskaa kun vierelläkin sydän on syrjällään. Pidän kädestä kiinni, kuuntelen ja olen vain vierellä mitä ikinä toinen tarvitseekin. Kun sitä vain edes jotenkin pystyisi toista siinä surussa auttamaan olemalla läsnä. Kannatella sitä toisen surua.

  • En tiedä yleisesti, mutta minusta tuo sanonta ei kyllä kuulu surevalle sanottavaksi, en ainakaan ikinä ole sitä kuullut lähipiirissäni sanottavan surevalle.

    Sen sijaan käytämme tuota sanontaa ihan perhepiirissä tilanteissa, jotka saattavat ensi alkuun tuntua epämiellyttäville (mennään oman mukavuusrajan ulkopuolelle, esim. töissä) ja siihen sitten huikataan, että se mikä ei tapa, niin vahvistaa, ikäänkuin tsempiksi. Ei mihinkään muuhun.

    Sen sijaan, mihin törmään usein ja mitä minullekin on viljelty usein esim. silloin kun äitini kuoli ja elämään tuli muutakin surua aika paljon samaan aikaan, oli “kenellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa”. Jep jep ja paskanmarjat. Ei se ihan hirveästi lohduttanut siinä surussa ja on niin kliseinen sanonta kuin olla ja voi. Muistan silloin kuinka oikein listasin asioita, joita EN IKINÄ aio surevalle sanoa, niin huonosti mietittyjä töksäytyksiä vastaan tuli. Kun oikeasti olisi riittänyt se hiljaisuus, kuuntelu ja läsnäolo. Ilman yhtäkään sanaa tai lausetta.

    • Se on ihan totta. Ei sovikaan. Tuo sanonta on tarkoitettu mielestäni sellaisille pienemmille arkisille vastoinkäymisillä, mistä voi niin sanotusti oppia. Mutta joskus joku saattaa isommankin äärellä tuollaisen möläyttää, vaikka tarkoitusperä onkin ollut hyvä. Ei vaan ole löytänyt sanoja vaikka kovasti on halunnut jotenkin toista auttaa.
      Ja juurikin näin. EI noissa tilanteissa ole sanoja. Parasta on vain ymmärtää että sitä surua ei saa pois. Se on museratava. Ja niin lohduttomaltakin kuin se kuulostaa niin jotkut surut ovat sellaisia, että niitä on kannettava lopun elämää. Sitä voin vaan yrittää lähesenä kantaa yhdessä. Kuunnella. Muistella. Olla läsnä. <3

  • Hajonnut

    Kirjoitat uskomattoman kauniisti vaikeasta asiasta. Sinulla on sydämen viisautta, joka on sitä tärkeintä viisautta elämässä. Vaikutat jotenkin ikäistäsi kypsemmältä. Kuulostaa, että olet kokenut itse vaikeita asioita tai läheisesi ovat, ilman niitä kokemuksia en näe, miten osaisit kirjoittaa niin asian ytimeen.

    Upea kirjoitus. Upea blogi. Upea sinä.

    • Voi kiitos kauniista sanoista. <3 Olen todella otettu, jos koet että käsittelin hyvin raskasta asiaa kuitenkin hienotunteisen ymmärtäväisesti. Koska tällaisten surujen äärellä ei sanoja oikeasti ole. Olen ollut niin onnekas, että omat suurimmat suruni olen tavallaan pystynyt perustelemaan "elämän kiertokululla" mutta ystäväpiirissäni on ollut nyt lähiaikoina muutama niin suuri suru, että "sivullisenakin" sen paino on museratava. Ei edes pysty ymmärtää sitä kokonaisuutta.

  • Annie

    Nyt osuit kirjoituksellasi niin herkkään ja aitoon kohtaan että ihan itkettää. Jaan kokemuksesi siitä ettei suuri suru todellakaan vahvista. Päin vastoin, voi tulla jopa tunne että murenee pieniksi palasiksi sen surun äärellä. Osanotot eivät sinänsä surevaa lohduta (tai ainakaan minua eivät lohduttaneet) mutta niistä oli kuitenkin se hyöty, että suru oli asia josta puhuttiin edes jollakin tavalla ääneen, hiljaisuus olisi tuntunut vielä pahemmalta. Läheisten läsnäolo oli kultaakin kalliimpaa, muistan edelleen miten ystäväni tuli kotiini minua lohduttamaan ja hänen ensimmäiset sanansa kliseiden sijaan olivat “oletko syönyt tänään?” Ihan tällainen konkreettinen huolenpito ja apu auttoi, latteat sanonnat siitä miten tästä selviät vahvempana ei todellakaan.
    Valtavasti tsemppiä, lämpöä, jaksamista ja rakkautta <3

    • Juuri näin. Jaan ajatuksesi täysin. Ja juurikin tuo konkreettinen apu. Koska ei ystävä osaa sanoa tuossa tilanteessa mitä tarvitsee. Auttaakseen voi vaikka juuri tehdä ruokaa pakkaseen ja auttaa niissä arjen peruspienissä asioissa, ettei surevan tarvitse niitä murehtia. <3

  • Ems

    Hieno postaus! Juurikin totta on mielestäni tuo, että surevalle tärkeää ei ole kuulla “lohduttavia” sanoja vaan saada itse purkaa ajatuksiaan empaattiselle kuuntelijalle. Tämän olen kuitenkin huomannut olevan itselleni vaikeaa ystäviä tukiessa muistaa, kun tekisi mieli auttaa konkreettisemmin kuin vain kuuntelemalla.

    Sinänsä kuitenkin pidän tuosta sanonnasta, se sopii mielestäni hyvin pienempiin vastoinkäymisiin. Itse ainakin koen monien elämäni ongelmien vahvistaneen minua ja opettanut tuntemaan itseni ja voimavarani paremmin.

    • Ymmärän hyvin. Se halu on niin suuri auttaa. Voi kun voisi sanoa jotain joka helpottaisi tuskaa. Eri ihmisiä kun tosiaan helpottaa eri asiat ja surun eri vaiheessa myös eri asiat toimivat erilailla. Mutta parhaita tapoja varmasti auttaa on se, että on siinä lähellä. Vieressä. Kuuntelemassa. Koska ei sitä tuskaa voi millään pois ottaa. Mutta ymmärtäminen, surussa mukana elo auttaa toista kannattelemaan sitä tuskaa.

      Mutta kyllä – tuo sanonta sopii ehdottomasti pienempiin vastoinkäymisiin. Minäkin olen sitä mieltä kun puhutaan arkisemmisista / kevyemmistä vastoinkäymisistä.

  • Tiina

    Surun kohdatessa suurin osa kliseistä ärsyttää. Ja valitettavasti ihmisten sinänsä hyväntahtoiset yritykset auttaa ei aina toimi.
    “Ilmoita jos voin jotenkin auttaa”. Surevalla ei oikein riitä voimavarat tällaiseen. Konkreettinen apu on parempi tyyliin nyt teen sulle ruokaa ja vahdin että syöt.
    “Ensimmäinen vuosi on kuulemma pahin”. Niin, jokaisella menee oman aikataulunsa mukaan.
    “Hän haluaisi että jatkat elämääsi”. Onko muuta vaihtoehtoa kuin elää jos ei ole kuollut?
    Kovat viime vuodet läpikäyneenä (mieheni syöpä ja kuolema) olen törmännyt jos jonkinlaiseen. Ajan kuluessa kaikki aina haalenee sinänsä että ymmärrän ettei ole helppoa yrittää tukea surevaa. Tuskinpa olisin itsekään osannut aikaisemmin. On vaikea käsittää mitä toinen käy läpi jos ei ole itse kokenut. Eikä välttämättä siltikään koska kaikki suree eri tavoin. Kaksi- ja puolivuotispäivä kuolemasta on ihan pian käsillä ja tuntuu että nyt alan olla pinnalla sen verran että tunnen selvinneeni pahimmasta ja jaksan taas suunnitella elämääni eteenpäin. En silti koe millään muotoa vahvistuneeni joten en todellakaan allekirjoita tuota sanontaa minäkään.

    • Syvimmät osanottoni. En voi edes kuvitella tuskaasi. En löydä sanoja. Niin kauheaa että olet joutnut elämässä kohtaamaan sen, mikä monille on se suurin pelko. En voi kuvitellakaan miten tuosta selviää. Vaikka ihana kuulla, että nyt alkaa edes vähän olla enemmän pinnalla.

      Tämä on juuri näin. Tiedät varmasti liiankin hyvin. Sitä pitää vaan uskaltaa, mennä ja tehdä – vaikka toki sitä samalla pelkää myös että ei liikaa häärää – jotta toiselle jää ns. sitä omaa tilaa ja rauhaa surra. Mutta olen sitä mieltä, että mahollisimman pienieleiset asiat jotka voi tehdä (esim viedä ruokaa toiselle pakkaseen) että olisi edes yksi arjen perus velvoite päivässä vähemmän niin jo auttaa.

      Valtava halaus sinulle Tiina. <3

      • Tiina

        Kiitos <3 Lämmitti erityisesti juuri tänään jolloin se kaksi ja puoli vuotta tulee täyteen. Nämä "merkkipäivät" on aina rankkoja ja huomenna on taas hiukan helpompi hengittää, jopa kirjaimellisesti.

        • Olet tänään mielessäni <3 Tarinasi tuntuu jopa minulla raskaana rinnalla. En pysty edes kuvittelemaan sen painoa sinun harteillasi. Halaus.

  • Mira

    Kaunis kirjoitus. Tätä asiaa on tullut pohdittua viimeaikoina, surun olkapäänä ollessa. ❤ Kiitos!

    • Olen todella iloinen jos toi vähäänkään hyvää oloa <3 Kiitos itsellesi

  • Saara

    Kyllä minä kuitenkin jotenkin uskon, että tämänpäivän tuska on huomisen voima. Jollakin tavalla. Jos vaikka menettää läheisen, jää siitä toki pysyvä suru. Kuitenkin kun suruprosessissa on päässyt riittävän pitkälle, on oppinut jotakin ja jollakin tavalla selvinnyt vaikemmasta, kuin olisi luullutkaan. Ehkä tuota osaamista voi sitten hyödyntää esim siten, että toisen läheisen kohdatessa vastaavan surun antaa tilaa tämän kokemukselleen sen sijaan, että yrittäisi lohduttaa latteilla sanonnoilla.

    • Murtunut sydän

      Olen samaa mieltä siinä, että kyllä suru voi antaa myös voimaa. Olen itse käynyt läpi traagisen ja hyvin läheisen menetyksen. En uskonut, että selviän surusta ikinä ja pystynkö jatkamaan elämää, mutta pystyin. Olen nyt kohdannut yhden pahimmista peloistani ja pystyn näkemään silti paljon kaunista, jopa enemmän kuin aikaisemmin, ympärilläni. Rakas siskoni sanoikin viimeisinä viikkoinaan, että hänen sairautensa voi opettaa meitä muita ja siten tuoda hyviä asioita meidän elämään. <3 Oma poikani (4v) antoi minulle kesälomamatkalla osittain rikkoutuneen kiven ja sanoi, että viedä tämä tätini haudalle. Hän ajatteli, että se kuvaa minun murtunutta sydäntä.

      • Mikä ele teidän 4-vuotiaalta <3 Olen todella pahoillani suuresta menetyksestäsi, mutta samalla kovin iloinen siitä, että voit nähdä valon noinkin pimeän ja vaikean äärellä. Voimia suruunne.

    • On se toki niin monessa pienemmässä asiassa. Mutta tavallaan suuren menetyksen kohdalla en koe että se välttämättä on enää voimaannuttava. Millään tapaa. Niistä toivottavasti selviää – mutta en tiedä tekeekö se mitenkään vahvemmaksi. Mutta tuokin on totta että kyllä kaikesta voi jotain empatiaa ammentaa tulevaan – jos tapahtuma ei totaalisesti hajota. Niinkin voi ikävä kyllä käydä.

  • i

    Olen myös aina inhonnut tuota sanontaa. Eihän se todellakaan niin menee. Sanoisiko kukaan niin esimerkiksi ihmiselle, jota on lapsena seksuaalisesti käytetty hyväksi? Monet vastoinkäymiset kun voivat henkisesti vain hajoittaa ihmisen. Mutta minusta meidän sukupolvi ei enää kovasti viljele tätä sanontaa? Meille hoettiin sitä paljon kasvaessa ja muistan meidän joskus teini-iässä kavereiden kanssa ihmetelleen miksi sellaista sanontaa edes on olemassa :D Uskon kuitenkin vastoinkäymisten myös kasvattavan meitä ihmisinä kovasti ja pieniä vastoinkäymisiähä tulee jatkuvasti kaikkien elämässä ja niitä on pystyttävä käsittelemään. Itse olen aina aikamoisessa pumpulissa kasvanut ja elännyt, mutta ymmärrän kyllä että jotkut vastoinkäymiset elämässä vain hajoittavat ihmistä.

    • Se on kyllä totta, ettei meidän ikäiset tuota enää kovin viljele. Nuorempana siihen törmäsi useammin. Tosin ehkä pienenä vastoinkäymiset olivatkin pieniä ja opettavaisia – mihin sananlasku sopii. Mutta siis heti kun ollaan vähänkin vaikeamman asian äärellä tätä lausetta ei kyllä koskaan pitäisi toiselle möläyttää. Se nimenomaan enemmänkin hajottaa.

  • JR

    Kiitos, Hanna, tästä tekstistä. Liikutuin kovasti että juuri tämä teksti ensimmäisenä osui silmiini kun sain eilen kuulla että minut irtisanotaan työstäni. Suru ja järkytys on suuri.

    Tuolla ylempänä olikin lainaus Haloo Helsingin kappaleesta, ja juuri siltä nyt tuntuukin. Onneksi tukijoukkoni ovat näyttäneet voimansa, ja saan tuntea oloni onnelliseksi.

    Tästä vielä noustaan, mutta juuri nyt on se vaihe että vaikka tämä ei tapa, se todellakin hajottaa.

    Kaikkea ihanaa sinulle ja perheellesi! <3

    • Apua miten osuikin. Voimia sinulle suuren mylleryksen keskellä. Ihanaa, että sinulla on hyvät tukijoukot auttamassa vaikean äärellä <3

  • rosa

    Juu oikeassa olet! Jostain luin juuri, että vaikkapa lapsensa menettäneelle ei tule sanoa “voin kuvitella miltä sinusta tuntuu..” Se se vasta loukkaa! Ei voi millään kuvitella oikeasti, ellei ole läpikäynyt juurikin sen itse:/.

    Itse olen ajatellut että jonkun läheisen kuolema ois niin lamaannuttava ja masentava tieto että varmaankin päätyisin sairaalaan. Esim oma äiti,poikaystävä.

    • Se on ihan totta. Jotkut asiat elämässä ovat niin vaikeita, ettei niitä pysty mitenkään edes kuvittelemaan. Ja pakko todeta että itselle myös läheisten menettäminen on se suurin pelko elämässä.

      • rosa

        Niinpä! Unohtui lisätä, että eihän tuon “voin vain kuvitella tuskasi”-sanoja tietenkään pahaa tarkoita :D Hyvä ja empaattinen tarkoitus mut voi todella satuttaa.

        Kiitos aivan ihanasta blogista Hanna <3 Nämä syvälliset postaukset on parhaita!

        • Siis juurikin näin – koska nuo sanathan on tarkoitettu kaikella hyvällä. Se on vain ehkä semmoinen että ihan hirmuisesti haluaisi sanoa jotain lohduttavaa, mutta sitten ei osaakaan sen suuren tunteen äärellä sanoa mitään ja “turvautuu” tuohon sanomaan – mutta on hyvä muistaa – että suru ei tarvitse sanoja. Riittää, että ottaa kädestä kiiinni. Kiitos rosa kun olet mukana <3

  • Marianne

    Ihana, hyvä teksti. “Se mikä ei tapa niin se todellakin hajottaa”

    • Näinhän se on. Hyvät sanat.

  • OutiKatariina

    Kauniisti kirjoitettu. Ja niin totta! Ikään kuin ihminen olisi jotenkin vahvempi ja valmiimpi kohtaamaan uusia vastoinkäymisiä ja suruja yhdestä selvittyään, mutta eihän se niin mene. Suurestakin surusta voi selvitä ja jatkaa elämää, mutta ei se tee uusien surujen käsittelemisestä yhtään helpompaa, usein päinvastoin.

    • No siis juurikin tämä. Toki sitä tiettyjen vastoinkäymisten kohdalla voi saada ns. enemmän tietotaitoa ja työkaluja joihinkin tilanteisiin, mutta suuren surun äärellä sellaisia ei ole. Ja jos kohtaa vielä uudestaan yhtä syvän surun voi se pikemminkin vain hajottaa enemmän.

  • Sara

    Kaikki kliseet voi minun mielestäni unohtaa, kun kohtaa surevan ihmisen. Samaa olen toivonut itse, kun olen ollut se, joka on kohdannut surun.

    Vaikka suru yleensä ajan kanssa helpottaa, ei tällaisen viisauden sanominen lohduta sellaista, joka on juuri kohdannut menetyksen. Sureva voi kokea sen vähättelynä tai loukkauksensa, vaikka kuinka toinen tarkoittaisi hyvää ja vaikka puhuisi omasta kokemuksestaan. Toki voi olla, että joitakin se lohduttaakin, mutta itse olen tuota fraasia vältellyt.

    Ihmiset ovat tietenkin erilaisia myös surressaan ja toivovat eri asioita. Itse joskus surua kohdanneena olen toivonut, että läheiset ihmiset eivät pakene tai välttele surevaa ihmistä. Pelkästään osanoton ilmaiseminen ja halaaminen ovat riittäviä.

    Ei kannata odottaa, että omilla sanoillaan saisi taiottua toisen surun pois. Se riittää, että on tuntosarvet auki lähellä surevaa ihmistä ja on käytettävissä. Sureva ihminen kaipaa varmasti myös välillä omaa tilaa eikä aina halua lähelleen ketään, jolloin on osattava vetäytyä.

    Itselleen voi tunnustaa myös neuvottomuuden ja avuttomuuden, sillä eiväthän sellaiset tilanteet ja kohtaamiset ole helppoja. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jollain hienovaraisella tavalla on reagoitava toisen suruun ja ilmaistava osanottonsa.

    • Ihan totta. Sanahelinä ei tuollaisena hetkenä auta. Se enemmänkin ärsyttää. Minä olen kuin sinä. Minua auttaa ihan samat asiat kuin sinuakin. Ja mietin aivan samalla kuin sinäkin toisen surun osanotosta <3

      • Sara

        ❤️

  • Haidi

    “They say death is hardest on the living. It’s tough to actually say goodbye. Sometimes it’s impossible. You never really stop feeling the loss. It’s what makes things so bittersweet. We leave little bits of ourselves behind, little reminders. A lifetime of memories, photos, trinkets. Things to remember us by even when we’re gone.” – Meredith Grey.
    Suuren surun hetkellä harvoin löytää mitään fiksua sanottavaa, vaikka kovasti silloin haluaisi jotakin fiksua ja lohdullista sanoa. Jostain syystä erilaiset quotet toimivat omalla kohdallani parhaiten. Greyn anatomiassa tuntuu olevan joka tilanteeseen omansa, mutta muutamat jääneet erityisesti mieleen. Kuten tämä. Sanonta se mikä ei tapa vahvistaa on aina ollut yksi inhokkini. Se on jotenkin karu ja mustavalkoinen, eikä elämä ole koskaan mustavalkoista.

    • Se on niin totta. Haluaisi niin yrittää ottaa toiselta sitä tuskaa pois, mutta samalla tietää, että se on mahdotonta. Ja tuo on kaunis pätkä sarjasta. Vaikka lohdutonta, niin totta. Jotkut surut eivät koskaan katoa. Ja juuri tuo vanha sanonta ei jotenkin jätä tilaa surulle. Mutta kaipa se on tarkoitettu pienempien vastoinkäymisten kohdalle.

  • Lucy

    Samaa mieltä ja mielestäni Haloo Helsinki toteaa tuon sanonnan hyvin: “jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa”.

    • Tuo on ihana pätkä! Toinenkin kommentoija lisäsi saman. Se todellakin hajottaa. ja jos tapahtuu vastaava uudestaan niin hajottaa mahdollisesti vieläkin enemmän.