CATEGORIES

Saako pelätä?

18.3.2018

Ajoimme mieheni ja kahden poikamme kanssa alas henkeäsalpaavan kaunista Pacific Highway ykköstä. Iloitsimme, että olimme päättäneet lähteä ajamaan läpi tämän legendaarisen maantien. Ehdottomasti yksiä upeimpia kokemuksiamme. Vasemmalla komeili Kalifornian auringossa kylpevät vuoret ja oikealla Tyynimeri kimalsi kirkkaan sinisenä. Delfiinejäkin nähtiin leikkivän aalloissa Bixby Bridgeä lähellä olevalta näköalapaikalta. Kiemurtelevilla vuoristoteillä kenttää oli heikosti. Puhelimella ei pystynyt soittamaan ja viestit löysivät satunnaisesti perille. Auringonlaskun lähestyessä sain perheeni Whatsapp-ryhmään viestin isältäni, mikä salpasi hengitykseni: “Pariisissa on ammuskeltu. Olen puhunut tätinne kanssa. Kaikki heistä ovat turvassa – joten heistä ei hätää.” Yritin vastata viestiin, mutta olemattoman kentän takia se ei onnistunut. En päässyt lukemaan uutisiakaan, joten en tiennyt tämän ampumisvälikohtauksen mittakaavaa. Kun tuntien päästä pääsimme vihdoin levähdyspaikallemme ja wifin piiriin, valkeni Pariisin kauheuden suuruus. Facebook-sivuni oli täynnä merkintöjä turvassa olevista sukulaisista ja ystävistä, joista muutamia vielä odotettiin turvaan merkittäväksi. Olimme hyvin onnekkaita. Serkkuni, tätini, setäni sekä ystäväni olivat lopulta kaikki turvassa. Valtavaksi suruksi näin ei kaikilla käynyt. Muutamaa serkkujeni ystävää ei koskaan merkitty turvassa olevaksi.

Ennen viime viikon matkaa en ole käynyt Pariisissa tuon marraskuisen terroriteon jälkeen. Valehtelisin jos sanoisin, että nuo tapahtumat eivät muuttaneet minussa jotakin. Elämme maailmassa, missä vastaavat hyökkäykset ovat kaikessa hirveydessään yleisiä. Toki jokainen terrorireko riipaisee syvältä, mutta omakohtaisesti Pariisin tapahtumat ovat olleet yksiä minua eniten koskettaineita. Se tuli lähelle. Tämä siksi, että Pariisi on minulle hyvin tuttu. Siellä asuu paljon läheisiä sukulaisiani ja monia ystäviäni. Olen pienestä tytöstä lähtien käynyt kaupungissa vähintään kerran vuodessa tapaamassa rakkaita serkkujani. Tuon illan jälkeen tuntemukseni Pariisista ja julkisilla paikoilla liikkumisesta muuttui.

Sanotaan, että terrorille ei saa antaa sijaa ja ruveta pelkäämään. Allekirjoitan sen toki, mutta silti en pysty sanoa, etten asiaa miettisi ja olisin täysin peloton. Kävimme nyt viimeviikkoisella Pariisin-matkallamme monella eri nähtävyydellä kuvaamassa. Hämärtyvänä perjantai-iltana ihailimme ikonista Eiffel-tornia Trocaderon näköalatasanteella. Ilta oli kaunis ja aukio kuhisi turisteja, jotka kuvasivat hymyissä suin maailmankuulua nähtävyyttä. Iloisen illan seassa näkyi kuitenkin maailmamme suru. Aukion poikki kulki tasaisin väliajoin suuri joukko raskaasti aseistettuja militäärejä. He marssivat paikalle niin näyttävästi, ettei heidän läsnäoloaan voinut olla huomaamatta. Silti elämä ympärillä jatkui ihan täysin normaalina. Huomasin siinä hetkessä taas miettiväni, että missä kaikkialla oli mahdolliset pakotiet. Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta kun huomaan näin miettiväni. Viimeksi joulutorilla lasteni kanssa ollessa mietin hetken, että minne saisin lapset suojaan jos torille kaahaisi rekka. En tiedä häpeänkö sitä että välillä mietin näin, vai onko se vain järkevää muistaa maailman realiteetit? Muutaman sekunnin silmäilin pakoreittejä ympärilläni ja jatkoin taas Eiffelin ihailua. Minusta on ihan normaalia pelätä – sille ei vaan saa antaa liikaa valtaa. En jätä menemättä aukiolle, mutta häviävän hetken saatan tehdä varasuunnitelmia. Aion silti rohkeasti jatkaa elämää ja ihailla sen ajoittaista kauneutta hämärtyvänä perjantai-iltana.

Kuvat Metti Forssell ja minä

34 comments

Comment

Your email address will not be published. Required fields are marked *

*

  • Janeem

    Hyvä että otit puheeksi tärkeän ja erittäin surullisen aiheen. Itse rakastan matkustelua ja joka vuosi yritän päästä mahdollisimman moneen uuteen paikkaan, mutta samaan aikaan pelko maailman pahuudesta joka kerta. Gdanskissa käskin isolla aukiolla poikaystävää kävelemään reunassa, Roomassa ajatus oli vielä lähempänä. Istuttiin eräässä kahvilassa ja yhtäkkiä koko katu täyttyi poliisiautoista ja aseistetuista poliiseista, pillit päällä niitä tuli vaan lisää ja koko henkilökuntakin oli kerääntynyt katsomaan tilannetta. Kysyin heiltä että mitä tapahtuu ja vastauksena tuli “actually… I don’t know*. Noh, onneksi oltiin jo maksettu meinaan mä käskin miehen ottaa jalat alle ja puolijuoksua lähdettiin pois. Kenenkään ei pitäis joutua miettimään tämmösiä asioita tehdessään rakastamaansa asiaa.

    • Ymmärrän hyvin. Kyllä minäkin olen muutamassa paikassa miettinyt, että tämähän on hyvin mahdollisesti potentiaalinen iskukohde. Ihan kamalaa, että noin välillä miettii. Esim Venetsiassa pari kertaa mietin niin. Luin sitten myöhemmin, että niillä paikoilla on mittavia terroritekoja etukäteen estetty. Hienoa lukea siitäkin. Mutta kyllä. Ymmärrän hyvin ja niin harmillista, että tällaista aikaa elämme.

  • EmmiU

    Samanlaiset ajatukset on tullut itsellä osaksi lähes jokapäiväistä elämää. Useimmiten mietin näitä asioita kun olen itselleni vieraassa paikassa. Tutkin ympärilleni ja etsin mahdollisia pakoreittejä jne.
    Olen myös huomannut terrori-iskujen takia tarkkeilevani myös ihmisiä. Jos lähelleni tulee vähänkin epäillyttävä henkilö, siirryn kyllä vähän kauemmaksi. Jotenkin myös urheilukasseja kantavat henkilöt saavat minut pohtimaan onko kassissa pommi tms.

    Vaikka ympäristöään on hyvä tarkkailla ja miettiä myös niitä pakoreitteijä niin en tiedä osaisiko terroritilanteessa toimia miten. Jöisikö vain paikoilleen paniikissa.

    • Ymmärrän tuon pelon. Mutta olen yrittänyt olla sen vaikuttamatta siihen miten käyttäydyn. Haluaisin tukea yhteisöllisyyttä, en luoda lisaa eroja. Tästä syystä en vaihda paikkaa, vaan mielummin hymyilen ystävällisesti ja yritän entistä kovemmin luoda ympärilleni hyväksyntää ja lämpöä. Juttelen mahdollisesti niitä näitä vierustoverille ja varon miettimästä ihmisiä ympärillä uhkana. Niin nurkinkurista, vaikka samalla tietyillä paikoilla silmäilenkin tilaa siinä mielessä, että missä on pakotiet :/ Ja sitä ei tosiaan tiedä – mitä sitten tekee kun vaistot ottavat vallan.

  • Laur

    Olen töissä eräässä suositussa kulttuurikohteessa kotikaupunkini mittareilla mitattuna. Turun tapahtumat ja kotikaupunkini muut tapahtumat ovat saaneet minut pelkäämään töissä. Ei pelkästään omasta puolestani vaan vastaan yksintyöskennellessäni myös asiakkaiden turvallisuudesta. Pyssy- tai pommiuhkaa en ole kokenut mutta viime kesänä sain ohjeistuksen evakuoida talo erään arvaamattoman asiakkaan vuoksi. Tänä lauantaina kohteessa vieraili uusi arvaamaton kaveri jonka jouduin kohtaamaan yksin ennen vartijoiden tuloa. Väkivallan uhka ja säikähdys vaivasi monta tuntia vielä työpäivän jälkeen vaikka itse uhkausta ei tapahtunut.
    Vaikka pelolle ei saa antaa valtaa niin itse etsin uutta työpaikkaa pelon vuoksi. Pelon että mitäs jos jotain sattuu kun minä olen yksin työvuorossa.

    • Ymmärrän pelkosi ja olen pahoillani että olet joutunut noin pelottavan tilanteen eteen. Toivottavasti saat työpaikaltasi apua pelkosi kanssa ja mahdollisesti vaihtamaan työpaikkaa jos tunteet käyvät liian kuormittaviksi. Kenenkään ei tulisi joutua pelätä työpaikalla </3

  • SW

    Hei Hanna, uskon että tämän kaltaiset ajatukset ovat normaaleja. Itse ollessani matkalla Berliinissä joulukuussa 2016 huomasin ajattelevani samoja ajatuksia. Joulutorilla mietin että entä jos joku ajaisi rekalla tänne ihmisten joukkoon, siinä ei olisi mitään tehtävissä. Päivä Suomeen tuloni jälkeen näin kävikin. Se shokin määrä oli uskomaton ja silloin tajusin että nämä pelot eivät ole aiheettomia. Niin surullista kun se onkin! Viime kesänä pääsin Berliiniin uudestaan ja vaikka oloni tällä kertaa oli turvallinen, joka kerta paikan ohi kävellessä tuli hyytävä olo. Siellä onkin kyltti missä lukee Warum? Itsekään en voi kun ihmetellä samaa.

    Ystävien kanssa keskustellessa olen huomannut että jokaisella on se paikka mikä pisti eniten ajattelemaan, kuten sinulla Pariisi, ystävälläni Tukholma ja minulla Berliini. Itseni sukujuuret tulevat Saksasta ja paikka on aina tuntunut oudolla tapaa kotoisalta, lisättynä se että päivää ennen olin samalla joulutorilla kuvaillut siskoni kanssa. Toivotaan että vastaavaa ei enää tapahtuisi missään maailman kolkassa.

    • Miten järkyttävän surullista, että nämä pelot eivät tosiaan ole aiheettomia. Itsekin olen viimeisten vuosien ajan yrittänyt miettiä Miksi? Lukenut aiheesta enemmän, pohtinut Syyrian sotaa, Lähi-idän konflikteja ja maahanmuuttopolitiikkaa. Olen myös sitä mieltä, että tuota Miksi-kysymystä pitäisi todella pohtia enemmän. EN välitä väitteestä, että se on heidän tapansa hyökätä “meidän elintapaamme vastaan”. Pinnan alla on niin valtavasti enemmän. Tuo on laiska ja ontuva selitys. Vihalla ja ymmärtämättömyydellä ei noita vastauksia saada.
      Ja tuo on niin totta. Jokaisella on oma “Pariisi”. Miksi se tuli lähelle. Ymmärrän erittäin hyvin miksi Berliinin tapahtumat jättivät jälkensä sinuun. Ollaan kiinnostuneita ja yritetään ymmärtää laajempia kokonaisuukisa. EHkä sitä kautta saadaan vielä vastaus kysymykseen Miksi, ja pystymme minimoimaan vastaavat tapahtumat.

  • Alisa

    Ymmärrän hyvin tämän kaltaisen pelon koko Euroopan lähihistorian vuoksi. Ymmärrän myös sen, että sinulla äitinä huoli on moninkertainen verrattuna omaani.
    Helsingissä ihmisjoukon vilinässä mietin vielä syksyllä entä jos, mutta kaikki tämä muuttui kun asuin puoli vuotta Saksassa hiljattain ja matkustin ympäri Eurooppaa. Poliisien yms. suuri määrä pistää kyllä silmään, mutta siinäpä se. Miksi pelkäisin terrori-iskua, kun ERITTÄIN paljon todennäköisempää on loukkaantua autokolarissa työmatkalla. Olin Münchenissä kaupungilla 400m päässä tapahtumapaikasta, jossa puukotettiin pari satunnaista ohikulkijaa. Muutinko päiväni suunnitelmia, en. Elämän ihanuus ja kurjuus onkin tässä arvaamattomuudessa. Vaikka se onkin hankalaa, ei anneta pelolle valtaa. Muuten joudumme pelkäämään jatkuvasti ja paljon muutakin, kuin em. kauheita tekoja ihmisyyttä vastaan.
    Toki maalaisjärki on hyvä pitää mukana, eikä tieten tahtoen ajautua uhkaavaan tilanteeseen kokeilemaan onneaan elämän arpapelissä.

    Ihanaa, ja turvallista, kevään jatkoa teille! Kiitos että toit aiheen esille.

    • Hienoa. Juuri näin. ELämän arvaamattomuus onkin sen kaikessa kauheudessa myös ihanaakin. ei sitä voi antaa pelolle valtaa – muuten sitä sekoiaisi. Ja kotihan on tilastollisesti vaarallisin paikka olla… Maalaisjärki on hyvä pitää mukana eikä ehkä tieten tahtoen ajautua uhkaaviin tilanteisiin, mutta kuitenkin silti on nautittava elämästä, eikä se onnistu jos päivät menevät pelon sanelemina. IHanaa ja turvallista kevättä sinne myös <3

  • N

    Täysin samaa mieltä! Luulen että kyse on äitiydestä ja lapsiensa suojelusta. Itse paljon matkustelevana ja Suomessakin huomaan usein katsovani eritavalla ympärilleni. Huomaan miettiväni missä mahdollisesti on pakoreitti tai turvapaikka. Huomaan seuraavani ihmisiä, käyttäytyykö joku heistä oudosti. Silti en jätä menemättä. Mutta pelkään poikieni puolesta. Ja pelkään itseni puolesta poikieni takia.

    • Varmasti se tuo oman painonsa asiaan. Koska varsinkin lasten kanssa mietin hieman tarkemmin minne sijoitun esim aukealla torilla. Yritän kuitenkin liikaa olla miettimättä asiaa. Silloin varmaan sekoaisi…

  • Satunnainen vierailija

    Kirjoituksesi on todella osuva ja kertoo meidän suhtautumisestamme ympäröivään maailmaan. Emme enää voi luottaa 100%:n varmuudella, vaan ehkä 98%:n varmuudella, että mitään kamalaa ei tapahdu.
    Tein samoja havaintoja viime kesänä Nizzassa ollessa. Yleisellä paikalla katselin aina mihin suuntaan lähtisin viemään poikaani turvaan. Myös menimme kauas vuokratusta pakettiautosta, joka oli parkkeerattu kummallisesti hätävilkut päällä kadun varteen.

    Ei anneta pelolle valtaa!

    • Se on juuri näin – että ikävä kyllä koska vaan voi käydä mitä vaan. Mutta sitähän elämä on aina ollut, mutta eri muodossa. Suuremmat todennäköisyydet on kuolla auto-onnettomuudessa. Kyllä silti nousen auton kyytiin, mutta kiinnitän aina turvavyön….

  • Miia

    Totta. Me mentiin Vegasiin, vaikka ammuskelusta oli alle 2 viikkoa. Useat peruivat reissuja, mutta me tehtiin se. Hotellihuoneen ikkunasta näimme tapahtumapaikan, joka paikassa näkyi #vegasstrong ja itsekin sitä Instassa jaoin. Olihan se mielessä, mutta pelolle en anna sijaa. Paikalliset olivat todella ystävällisiä ja ihmiset päällisin puolin rauhallisia koko loman ajan. Elämä jatkuu silti, kaikesta huolimatta.

    • Se on juuri näin. Maailmassamme tapahtuu hirveitä asioita. Vaikka kuinka sen synkkyys välillä lamaannuttaakin, elämä jatkuu… Hienoa, että menitte.

  • Tuuli

    Saahan sitä pelätä, mutta näin ulkosuomalaisen näkökulmasta kyllä siihen uhkaan turtuu eikä sitä jaksa sen kummemmin vatvoa. Perhe sitä Suomesta käden ennemmin kuumottelee kun minä itse, on se kotimaa semmoinen lintukoto esim. Lontooseen ja Pariisin verrattuna.

    • Onhan se hyvin luonnollistakin, että sitä itse turtuu helpommin kun ne realiteetit on enemmän omaa arkipäivää. Ns. kaikkeen tottuu. Niin hirveältä kun se kuulostaakin. Ja lintukodostakin vietiin se turva pois Turun kautta. Mutta tosiaan jos lähdetään Pariiisn suunnitelmallisuuteen ja laajuuteen vertaamaan niin toki puhutaan eri mittakaavasta.

  • i

    Aina sanotaan, että pelolle ei saa antaa valtaa, mutta kyllä minäkin olen varuillani suurissa kaupungeissa, joulumarkkinoilla etc.. Itseäni ehkä ahdistaa eniten metrolla matkustaminen… Teemme jonkin verran pidennettyjä viikonloppumatkoja suurkaupunkeihin ja minua kyllä aina hiukan ahdistaa metrossa. Sehän on yleensä kaikista kätevin tapa matkustaa ympäri suurkaupunkia, mutta kävelen kyllä lyhyemmät matkat mieluummin kuin menen metrolla. Poikani RAKASTAA metrolla/junalla matkustamista, ja vaikka minusta se onkin niin söpöä, olen itse aina hieman pala kurkussa.
    Olimme Nizzassa viime syksynä ja sielläkin näki sotilaita hieman siellä sun täällä, mikä kyllä antoi minulle turvaa.
    Nämä ovat vaikeita asioita jak kai tämän terroriuhan kanssa on vain pakko oppia elämään. Sen lisäksi minua myös pelottaa mitä tuo naapurin yksinvaltias keksii seuraavalla presidenttikaudellaan. Mutta mutta, uhkakuvat ovat aina hyvä tunnistaa, kunhan pelko ei pääse hallitsemaan elämää.

    • Kyllä. Mietin itseasiassa tätä kirjoittaessani, että miten surullista, että Pariisin metroon olen AINA yhdistänyt aseistetut militäärit jyreine aseineen…Olen kasvanut itsekin maailmaan, missä pommi voi räjähtää keskellä kiireisintä aamuruuhkaa. Tämä ei ole siis mitenkään uusi ilmiö, vaikkakin tahti kiihtynyt. Mutta hyvä on olla valpas – varautua nopeasti pahimpaan, mutta uskoa pääsääntöisesti parasta <3

  • Ssss

    Tuo pelon tunne on tuttu. Rakastan matkustamista enkä aio antaa pelolleni valtaa ja luopua reissuista, mutta jokaisella matkalla mietin tätä nykyistä tilannetta, joka saa aikaan suuren turvattomuuden tunteen. Eräällä reissulla suurkaupungin metrossa ja suurilla aukioilla pälyilin jatkuvasti ympärilleni ja pyrin pois maan alta ihmismassoista mahdollisimman pian. Toisella reissulla kuulin, kuinka henkilöauto kiihdytti liikkeelle raskaahkolla kaasujalalla liikennevalojen vaihduttua ja ensimmäinen ajatukseni oli, että mistä suunnasta auto tulee päälle, mihin väistämme. Toki olen ennenkin ollut huolissani turvallisuudestani reissuissa, mutta lähinnä taskuvarkaiden takia. Ne ovat kuitenkin pieni uhka verrattuna siihen, mitä nykyisin pelkään kohtaavani. Inhottavaa, että aiemmasta poikkeava, erilainen pelko on tullut pysyväksi osaksi reissuja. Mielestäni on hyvä tiedostaa tilanne ja mahdollisesti yrittää pysyä valppaana kuin varautuen pahimpaan, mutta tämä tarkkaavaisuus ei saa pilata reissaamisen nautintoa. Pahin kun voi tapahtua ihan missä vain.

    • Se on juuri näin. Tietynlainen valppaus on tullut pysyäkseen. Ymmärrän hyvin, että nuo hetket ovat herättäneet. Mutta edelleen, vaikka saatan häviävän hetken varautua pahimpaan, niin ehdottoman valtaosan uskon parasta. En jätä menemättä, mutta tiedostan realiteetit.Ihana kuulla, että muutkin näitä asioita miettivät ja jopa arkailevat, mutta silti tekevät <3

  • Jonnz

    Hyvin kirjoitettu! ? Olen samaa mieltä kanssasi, ei asioita voi vain lakaista maton alle ja pakottamalla olla “pelkäämättä”. Ei asioita pidä jättää tekemättä, koska pelottaa. Mutta silti tulee olla tietoinen ympäristöstään ja muistaa, että turvallisuus on vain illuusio. Kotikaupungissani Turussakin oli puukotus, moni ystäväni näki tapahtumia. Kyllä kaduilla tarkkailen entistäkin enemmän, vaikka siellä liikunkin..

    • Juuri näin. Toki jos pystyy elämään täysin miettimättä niin mahtavaa – koska tod.näk sitä ei pystyisi kuitenkaan mitenkään etukäteen reagoida, jos jotain tapahtuisi. Kyllä siinä toimii varmasti vaan täysin omien vaistojen varassa. Itse en voi täysin työntää ajatuksia pois, vaan mieleni saa rauhan, jos annan sen muutaman sekunnin itseni silmäillä ympäristöä ajatuksella, että minne pääsee parhaiten suojaan esim auton tullessa. Otan osaa kotikaupunkisi tapahtumien takia <3 Syvä suru meille kaikille <3

  • Erppa

    Mun mielestä tuo on ihan normaalia, kaiken tapahtuneen jälkeen. Et kuitenkaan saa esim. paniikkikohtauksia tai jää kotiin pelkästään sen takia, jos jotain ehkä kävisi. Itsekin nykyään mietin isoissa tapahtumissa, että en halua olla ihan kaiken keskellä, jotta pääsen paremmin turvaan pahimman sattuessa, ja katson myös mahdolliset pakoreitit. Se ei ole silti estänyt nauttimasta tapahtumista.
    Itse olin myös Pariisissa samana vuonna, ja metrossa istuessani mieleen tuli Lontoon pommi-iskut ja mietin, että nyt jos jotain tapahtuisi, niin sille ei mahtaisi paljon mitään. Tiedostin asian, mutta en ruvennut panikoimaan. Tasan viikkoa myöhemmin sattui tuo iso isku…

    • No juurikin näin. Tähän minäkin pyrin. Teen pieniä ja nopeita “reality checkejä” ja sitten taas annan itseni nauttia hetkestä. Saatan juuri sijoittua jonnekin, mutta en jätä menemättä ja todella nautinkin paikalla olosta. Ja ihanaa, että et ole ollut Pariisissa noiden iskujen aikaan. Moneen sekin on jättänyt paljon syvemmät jäljet, milloin pelon syrjään sysääminen on mahdotonta….

  • Haidi

    Kiteytit loppuun älyttömän hyvin omat ajatukseni aiheesta. En aio lopettaa asioiden tekemistä, mutta välillä aivot raksuttavat varasuunnitelmaa jos sille tulisi tarve. Ehkä se on ihan luonnollista pelätä, koska nykyään nämä hirveydet ovat niin yleisiä. Iskuista viimeisin Lontoon ammunta sai omassa ystäväpiirissä pientä paniikkia aikaan, kun emme tavoittaneet ystäväämm, joka työskenteli alueella. Hän onneksi selvisi, mutta se epätietoisuus on kamalaa. Jotenkin järkyttövää miten yleistä erilaiset terroriteot ja ammuskelut ovat. Esimerkiksi Usassa on tänä vuonna ollut jo 19 kouluammuntaa, mikä on nyt ajanut nuoret mielenosoituksiin. Tiedän, että eri asiasta kyse, mutta itselle Jokelan kouluammunta osui lähimmäksi, kun moni ystävä oli koulussa ja menehtyneistä tiesi muutamia. Jotenkin kun sanotaan, että ei saisi pelätä, mutta minusta on luonnollista, että nykyaikana hieman pelkää ja miettii niitä pakoreittejä. Se on surullista, mutta totta.

    • Kyllä. Juuri näin. Kyllähän näitä asioita miettii enemmän… Varsinkin nämä kouluiskutkin. Mitä sitä voisi tehdä paremmin , että esim. Jokelan kauheudet eivät toistuisi? Silti tosiaan Jenkeissäkin niin monia hirveitä tapauksia vuosittain. Miten nuorten mielenterveys? Miten vaikuttaa kanssaihmisten hyvinvointiin? Miten estää tällaisia ajatuksia edes etenemästä? Kyllähän näitä asioita ollaan paljon ystävien kanssa mietitty ja kun omien lasten koulutaival häämöttää niin toki se ajatus on myös kamala. Olen niin pahoillani siitä, että tämä on tullut sinua noinkin lähelle. Sydän särkyy edes näitä ajatellessa…

  • Ems

    Hienoa kun avaat tällaisia vähän “negatiivisempia” aiheita. Koetko, että äitiys on lisännyt pelkojasi tässä suhteessa? Vai johtuuko lisääntynyt pelko enemmänkin näistä viime vuosien tapahtumista?

    • Kiitos, jos koit että pystyin käsittelemään rankkaa aihetta hienovaraisesti. Toki molemmat painavat vaakakupissa. Tekojen yleistyminen, kuin myös äidillinen tarve suojella.

  • Anonymous

    Samansuuntaisia mietin itsekin Roomassa vieraillessani. Oli ihan hilkulla, etten jättänyt matkaa tekemättä. Etenkin, koska Roomassa ei ole toistaiseksi isketty väkijoukkoihin. Paikanpäällä havaitsin, että sisääntuloväylät aukioille oli suljettu panssariajoneuvoin, suurimpiin kirkkoihin kuljettiin turvatarkastuksen kautta ja kaikissa nähtävyyksissä partioi aseistettuja sotilaita. Tuli surullinen olo.

    • Se on totta. Samalla helpottavaa, mutta samalla surullista. Minullakin on mielessä muutama kaupunki, joiden pelkään olevan hyvin potentiaalisia kohteita. Silti en anna pelon ottaa valtaa. Niin kauheaa, että tämä tilojen erityisvartiointi on nykymaailmassa normi.

  • Essi

    Voi Hanna, ihan kun olisi itse kirjoittanut nämä ajatukset! Itse mietin näitä ajatuksia liikaa välillä minkä huomaan vaikuttavan omaan mielialaan. On varmasti fiksuakin pohtia asiaa ja tilanteen tullen tietää mihin mennä.
    Loogisesti kun yrittää pohtia, onhan todennäköisyys joutua esimerkiksi auto-onnettomuuteen huomattavasti suurempi kuin joutua terrori-iskun keskelle. Mutta tämå fakta ei tietenkään poista ajatusta, eikä tarvitsekaan.
    Olet ihanan ajattelevainen ihminen monelta kantilta, aurinkoa kevääseesi! :)

    • Ihana kuulla, etten ole yksin ajatuksieni kanssa. Minäkin koen, että on tarpeellista tietää maailman realiteetti, mutta kuitenkaan unohtamatta elämistä! Se on juuri näin. Auto-onnettomuus on todennäköisempää. Mutta silti nousen kyytiin, mutta kiinnitän aina turvavyön….
      Ihanaa ja kevyttä kevättä sinulle, ja meille kaikille <3