CATEGORIES

Päätätkö sinä elämästäsi?

1.10.2018

Istuin hiljattain lounaalla läheisen ystäväni kanssa. Pohdimme omaa varhaisaikuisuutta ja sen monia epävarmoja hetkiä. Mitä haluan elämältäni? Missä haluan asua? Minne haluan opiskelemaan? Mitä haluan olla “isona”? Lukion jälkeen jopa 30% päätyy pitämään välivuoden, mikä voi toisaalta olla voimaannuttava ja suuntaa selkeyttävä kokemus, mutta samalla siinä piilee myös vaaransa. Tuohon ajanjaksoon sisältyy paljon suuria päätöksiä, mikä saattaa tuntua monelle nuorelle valtavalta painolastilta. Nuo päätökset ja niiden punnitseminen sisältävät paljon paineita. Pitäisi pärjätä ylioppilaskirjoituksissa. Pitäisi hiljalleen ottaa askelta itsenäiseen elämään muuttamalla omilleen. Pitäisi olla työ millä varmistaa toimeentulo. Pitäisi tietää mitä haluaa elämällään. Paljon suuria päätöksiä ja askelia, joista voi muodostua hyvinkin ahdistavia tuntemuksia varsinkin jos itse ei ole vielä ihan varma siitä mitä haluaa ja muilla ympärillä tuntuu olevan selvät sävelet. Moni saattaa tuossa vaiheessa tietämättään tai jopa tiedostaenkin myötäillä jonkun toisen tavoitteita. Kuten vaikkapa päätyä opiskelupaikkaan minkä vanhemmat kokevat hyväksi tai valita koulu minne paras ystäväkin menee. Kunpa joku olisi silloin sanonut, että ei hätää, mikään päätös ei välttämättä ole lopullinen. Elämä on täynnä vaiheita ja suuntaa saa muuttaa jos siltä tuntuu.

Olen 33-vuotias ja täytän ensi viikolla 34. Olen ollut onnekas, että meille on siunattu kolme lasta ja saan samalla tehdä työtä mistä nautin. Minulle tärkeintä tässä elämänvaiheessa on tehdä työtä perheeni ehdoilla ja sen blogi / some työnä on mahdollistanut. Mutta oliko 18-vuotiaan Hannan haave ylioppilaskirjoitusten aikaan päätyä someammattilaiseksi? Ei lähellekään. Tuohon aikaan ei ollut edes vielä facebookia. Minä haaveilin pääsystä oikeustieteelliseen, mutta näin jälkikäteen mietittynä pohdin oliko se lopulta todella minun toiveeni? Olen aina pitänyt hyvää koulutusta tärkeänä. Koin tuolloin, että ainut vaihtoehtoni lukion jälkeen oli jatkaa opiskeluita yliopistossa. En tiedä oliko oma tuolloin ajattelemani urapolku muotoutunut omasta halusta, vai omien vanhempien ja yhteiskunnan arvoista. Molemmat vanhempani olivat kauppiksen käyneitä ja sen tien koin itselleni turvalliseksi, vaikkakin eri tiedekunnassa. Olen sisimmiltäni hyvin oikeudenjanoinen persoona, joka kyllä sanoo ääneen jos kokee, että jotakuta ei kohdella oikeudenmukaisesti. Tietynlainen palo oikeustieteitä kohtaan minussa palaa edelleen. Mutta nuori Hanna oli tuolloin vielä hyvin mustavalkoinen, enkä tiedä minkälainen persoona olisin tänäpäivänä, jos olisin todella puskenut tieni oikikseen. Onneni oli vanhempieni aina takoma usko siihen, että voin tehdä mitä vaan jos todella uskon itseeni ja olen valmis tekemään sen eteen töitä. Muistan erityisesti vanhempieni toistaneen, että heidän suurin toiveensa on, että me tyttäret olemme onnellisia. Yhdeksäntoistavuotias Hanna sitten todella repäisikin kun ilmoitti muuttavansa rakkauden persässä Hollantiin ja aloittavansa kansainvälisen kaupan opinnot siellä.

hat KN Collection
shirt ANINE BING
skirt ANINE BING
bag PRADA
shoes DIOR

Ikäpolvemme elää aika etuoikeutettua aikaa. Asiat ovat sen verran hyvin, että voimme miettiä asioita siitä näkökulmasta miten pääsisimme parhaiten toteuttamaan itseämme. Missä ovat parhaat puoleni ja minkä työn tekemisessä kokisin eniten merkityksellisyyttä? Toisin on ollut esimerkiksi isovanhempiemme aikana, sotien koettelemassa Suomessa. Elän sellaista elämänvaihetta, että nämä vanhat kysymyset aikuisuuden kynnykseltä tuntuvat nostavan taas päätään. Moni äitiysvapaalla oleva ystäväni on palannut miettimään näitä kysymyksiä viimeisten vuosien aikana. Teenkö todella sitä mitä haluan? Olenko onnellinen? Mitä haluan olla “isona”? Onko se tätä? Moni ystäväni on tehnyt isojakin uramuutoksia. On perustettu uusia firmoja, siirrytty opiskelemaan lisää tai vaihdettu täysin alaa. Olemme yli vuosikymmenen viisaampia ja tunnemme itsemme entistä paremmin. Itsekin olen pysähtynyt pohtimaan mitä todella haluan tulevaisuudessa tehdä. Hetken jopa leikittelin ajatuksella, että mitäpä jos sittekin vielä lukisin oikikseen? Tätä nykyä tunnen itseni jo sen verran hyvin, että tiedän, ettei se tekisi minua onnelliseksi, vaikka se varmasti tyydyttäisi joitain vanhoja ambitioitani. Olen oppinut, että elämässä ei ole koskaan valmis. Koskaan ei tarvitse tietää mitä haluaa olla lopun elämää. Aina on mahdollisuus pysähtyä ja punnita tätä hetkeä. Elämä on täynnä vaiheita. Teenkö mitä haluan? Olenko menossa siihen suuntaan mitä haluan? Olenko onnellinen? Kun 19-vuotiaana muutin toiseen maahan ja aloitin ihan toiset opinnot mitä olin läpi nuoruuteni puhunut, oli se monelle perheessäni varmasti melkoinen shokki. Mutta näin 15 vuotta myöhemmin voin ilokseni todeta, että se oli hyvä päätös. Se tärkein vanhempieni toive on edelleen läsnä: olen hyvin onnellinen ja olen juuri siellä missä nyt haluankin. Sama mies on edelleen rinnalla, meillä on ihana perhe ja koti sekä molemmat teemme mielekästä työtä. Voiko sen enempää juuri edes toivoa? Myös seuraavat haaveet ja tavoitteet työn suhteen alkavat hiljalleen muodostua. Se elämässä onkin ihanaa – koskaan ei tarvitse olla valmis. Pitää uskaltaa luottaa itseensä ja rohkeasti tavoitella sen hetkisiä unelmiaan. Koska ei onnellisuus ole tavoite. Onnellisuus on sivutuote, joka hiipii vierelle kun on rehellinen itselleen ja uskaltaa pysähtyä kuuntelemaan sisintään.

Kuvat minusta: Kaisa Turunen

20 comments

Leave a Reply to Sanna Cancel reply

Your email address will not be published.

*

  • Eeva

    Ihanaa, että tulet kertomaan Hollanti vuosistasi! <3 Itse asiassa minulla on hollantilainen mies, mutta hänellä on juuri samat ajatukset kuin minulla, ettei ole varma mille alkaisi ja mietitään yhdessä, että mikä maa olisi meille paras opintojeni jälkeen :) En malta odottaa Hollanti-postauksiasi! Jospa sieltä oppisi jotain mieheni maasta ja ehkä Hollanti voisi olla meille joskus se maa missä asua?

    Ja luin toisen kommentoijan kommentin ja oli kyllä inspiroiva! Jospa minullekin löytyy se oikea ala ja tästä opiskelemastani alasta olisi hyötyä tähän tulevaan ammattiin! <3

    • Miten ihana kuulla! Ja ah, Hollanti on ihana maa. Luulen, että meidän perhe tulee vielä jossain vaiheessa siellä asumaan… Siellä on hyvä olla perheellisenäkin, vaikka mieluiten toki olen Suomessa! :D Toivotan paljon rohkeutta ja iloista mieltä tavoitteihisi! VArmasti löytyy vielä teille se täydellinen ratkaisu kun uskallatte kuunnella itseänne <3

  • Eeva

    Moi!
    Todella hyvä teksti! Itse olen siis opiskelemassa alaa, joka ei ollut se minne minulla oli suurin palo. Halusin opiskelemaan englantia, mutta en päässyt ensimmäisistä pääsykokeista läpi, vaan pääsinkin eri alan pääsykokeesta läpi. Tuntui, että kaikkien painostuksesta minun täytyi aloittaa jo opiskelut, koska olin pitänyt jo useamman välivuoden välillä tehden töitä ja välillä vain reissaten. Otin siis vastaan tämän toisen alan opinnot ja ensi vuonna valmistun, mutten tiedä vieläkään mille tässä alkaisi. Olen alle 26-vuotias ja tuntuu, että kai sitä tässä vaiheessa pitäisi jo tietää mitä haluaa, jotta saa sen taloudellisen puolen kuntoon ja saa ostaa asunnon sekä aloittaa perheen perustamisen joskus. Toisaalta minulla on vielä hirvittävä palo matkailuun. Haluaisin asua eri maissa, vähän siellä sun täällä, mutta tuntuu, että aika loppuu kesken ja en voisi asettua ja aloittaa sitä perheenperustamista jos poukkoilen suunnasta toiseen.

    Tulipas nyt ajatuksia sun postauksesta :D mietin myös, että huvittaisiko sinua kertoa esimerkiksi enemmän muutoista ulkomaille? Miten sait arjen pyörimään, hoidettua terveydenhuollon jne.? :)

    • Voi kiitos Eeva kun jaoit ajatuksesi! Ymmärrän niin hyvin! Ja hei, niin pitkään kun teet asioita sydämelläsi, aivan varmasti löydät vielä sen suuntasi <3 Luepa toisen lukijan kommentti alta miten kaikki edellinen opiskelu onkin nyt johtanut siihen, että hänellä on nykyisessä työssään lyömätön kombo. <3 Inspiroivaa! Joten mene ja tutki maailmaa – löydät sieltä varmasti onnesi ja ken ties siltä tieltä löytyisi se haaveittesi mies ja lopulta yhteinen perhekin.. <3 Ja hei itseasiassa minulta on tulossa nyt hyvinkin paljon postauksia aiheeseen liittyen! Havahduin siihen että en ole juuri koskaan puhunut blogissa kaikista Hollanti vuosistani! Joita oli peräti 7! Aion pitää jonkun Hollanti-viikonkin! :D Kiitos ideoista <3

  • Marika

    Tosi mielenkiintoinen aihe! Itsellänikään ei koskaan koulussa ollut yhtä suosikkiaihetta ja lukiossa ahdisti, kun en tiennyt mitä lähtisin tekemään. Olin aina ajatellut, että jos en mitään muuta keksi, niin haen opiskelemaan opettajaksi. Sinne lopulta päädyinkin ja vaikka nautin opiskeluista, tiesin ettei se varsinainen opettajan työ ole minua varten. Löysin kuitenkin jo ennen valmistumista vähän erilaisen työn alalta ja nyt 5 vuotta myöhemmin olen osakkaana omassa yrityksessä ja voin sanoa tekeväni juuri sitä mitä rakastan. Voin kuitenkin allekirjoittaa nuo aiemmat kommenttisi yrittäjyydestä ja sen haasteista. Kaikki silti onneksi opettaa ja vie eteenpäin! Plan B:n kautta löytyikin lopulta se oma unelmaduuni, kun uskalsi katsoa vähän perinteisten urapolkujen ulkopuolelle. :) Siksi olenkin kokenut tärkeäksi käydä puhumassa erilaisissa alumnitapahtumissa nykyisille opiskelijoille, että upea koulutuksemme ja tutkintomme mahdollistaa moneen muuhunkin kuin siihen varsinaiseen opettajan työhön. Toivon, että omasta tarinastani on ollut hyötyä jollekin muullekin, joka ehkä on kipuillut samojen ajatusten kanssa. Ja siksi onkin kiva että sinäkin kirjoitat asiasta. Uskon että aihe on varsinkin monen nuoremman lukijasi kohdalla ajankohtainen!

    • Siis vitsi miten ihana kommentti! Kiiiitos niin paljon kun jaoit tämän rohkaisevan ja inspiroivan tarinasi! Juuri näin! Ihana kuulla, että mutkien kautta olet löytänyt sen oman tien, joka ei ole se perinteisin. Rohkeus on vienyt pitkälle <3 Kiitos niin paljon että jaksoit kirjoittaa tämän! <3

  • Emma

    Aivan ihana ja fiksu postaus, kiitos! Osaat kirjoittaa niin kaunista ja rauhoittavaa kieltä, että postauksia on ilo lukea. Itsekin olen aikuisikäni seilannut tietämättä mitä oikeasti haluan, mutta nyt viimein koen löytäneeni oikeasti oman alani. Ja onnellisesti kävikin, että seilaamisen aikana tehdyt puolitoista tutkintoa takaavat sen, että valmistuttuani tulevaan ammattiini minulla on aika lyömätön osaamisen kombo työelämään. Niin se elämä kuljettaa :)

    • Miten ihana kuulla! Kiitos niin paljon kun jaoit kokemuksesi! Juurikin tuo, että mikään opiskelu ei ole hukkaan heitettyä, vaan juurikin sitten erilaisten opintojen kombo saattaa hyvinkin vuosien saatossa ohjata kuin itsestään sille itselle täydelliselle alalle, mikä on niin inspiroivaa ja rohkaisevaa kuulla <3 Kiitos tästä <3

  • 27-v fuksi

    Ihana teksti! Mielenkiintoista kuulla, että tuollainen vaihe on tulossa vielä uudelleen. Itse tein sen päätöksen, että hain uudelleen opiskelemaan valtsikaan, mistä olin nuoremana haaveillut. Enkä voisi olla tyytyväisempi päätökseeni nyt kun opiskelut ovat alkaneet ;)

    • Miten ihana kuulla, että olet löytänyt sinun tiesi! <3 Kaikkea ihanaa opintojesi tielle! <3

  • Sanna

    “Pitää uskaltaa luottaa itseensä ja rohkeasti tavoitella sen hetkisiä unelmiaan”” Niin totta! Ei pidä kuunnella liikoja mutia, vaan tehdä se mistä unelmoi ja jonka itse tietää oikeaksi ratkaisuksi. Itse olen viimeisten vuosien aikana tehnyt muutamia ratkaisuja, joita kaikki eivät ole alussa ymmärtäneet. Itselle ne ovat kuitenkin olleet niin selkeitä, että on voinut rohkeasti mennä eteenpäin, vaikkei vaihtoehdot olekaan olleet aina turvallisimpia.

    Olen kyllä ollut niin iloinen, että olen uskaltanut rohkeasti lähteä tavoittelemaan unelmia ja tehnyt sen, mikä minusta tuntuu oikealta. Tiedän olevani oikeassa paikassa, eikä olisi varmasti näin onnellinen, jos olisin jäänyt vain tuttuun ja turvalliseen – siihen kaikista varmimpaan vaihtoehtoon!

    • No siis juuri tämä! MIten vaikeaa se onkaan. Nuorena ei vielä uskalla uskaltaa luottaa itseensä kun ei tunne ja sit tässä iässä ei uskalla luottaa elämään kun on lapset ja velvollisuudet, maksut ja vastuut :D Aina on joku syy, mutta uskon, että täydellä sydämellä tekeminen kantaa aina hedelmää <3 Ja juuri näin – tuttu ja turvallinen harvoin kasvattaa <3

  • Lene

    Tosi kivasti pohdittu!
    Itselläni on teini-iän unelmien mukainen kv-ura, asutaan ulkomailla ja tehtävät vaihtuvat muutaman vuoden välein. Lasten myötä ja puolison uratilanteen vuoksi perheen viihtyminen on ulkomailla ollut todella haastavaa. Olen jatkuvasti pohtimassa, onko tämä ulkomailla olo ja asioiden tekeminen vaikean kautta ilman turvaverkostoa sen arvoista. Lapset kaipaavat Suomeen, vanhemmat ollaan tosi stressaantuneita, ml. uuden kielen oppiminen ja kotoutuminen ei ole agendalla kun tarkoitus lähteä kuitenkin. Ymmärrän täysin, että urahaaveet muuttuvat lasten ja perhetilanteen myötä. Haaveilen kirjailijan tai vapaan kirjoittajan hommista. Ensimmäinen askel on sanoa se ääneen ja sen olen tehnyt. Katsotaan mihin tämä johtaa.
    Ihanaa syksyä!

    • Ah minä niin ymmärrän tuon tuskastumisen!
      Meillä oli vähän se mieheni töissä, että ei koskaan tiennyt kauan tullaan olemaan maassa. Puolivuotta vai peräti kymmenen vuotta. Siksi päätin, että jokaisesta maasta otan kaiken irti mitä voin. Teen ystäviä, rakennan arjen ja opiskelen kielen. Kaikki kantaa hedelmää tulevaan vaikka paikassa ei pitkään asuisikaan ja se tekee sen hetken asumisesta paljon ihanempaa! Huono puoli se, että aina on ikävä jotakuta jossakin. Sydämestä palasia ympäri maailmaa.

      Ja tosiaan, olen aivan samaa mieltä. Ensimmäinen asken on sanoa se ääneen! Koska sen myötä sitä alkaa tehdä niitä pieniä valintoja sitä kohti! Toivon, että toiveesti toteutuu ja löydätte teille kaikille mieluisan arjen. Ymmärrän nimittäin niin hyvin, että missään ei ole niin hyvä kuin koti-Suomessa lasten kanssa, missä se merkittävin tukiverkosto ympärillä <3

  • Merja

    Hei, kommentoimatta mitenkään hyvää kirjoitustasi, kysyisin mistä kuvat ovat?

    • Ne ovat serkkujeni lapsuudenkodista Pariisissa, eli tätini ja setäni luota :)

  • Jaana

    Olipa loistava teksti. Kiitos tästä!

    Itse aina välillä pysähdyn miettimään näitä samoja teemoja. Olen ollut koulussa se kiltti kympin tyttö, joka tykkäsi kaikista kouluaineista, eikä minulla oikein koskaan ollut yhtä selkeää lempiainetta ylitse kaikkien muiden. Mielelläni luin kaikkea, mutta oikein intohimomisesti en suhtautunut mihinkään. Sykähdyttää kuulla, kun osa omista kavereista ja tutuista puhuu silmät säihkyen omasta ammatistaan ja “kutsumuksesta”, mikä heillä on siihen hommaan ollut lapsuudesta saakka. Itse en ole ikinä tuollaista kutsumusta kokenut ja vähän haikeudella ajatellut, että sellainen kutsumus olisi varmasti selkiyttänyt tietä. Itselläni oli lukion jälkeen n. 10 tietä, joista piti vain kuin umpimähkää joku valita, mihin lähtisi jatkamaan. Yliopiston abipäivillä valitsin kaupallisen puolen, sillä siellä meille esiteltiin kymmeniä, ellei jopa yli 100 ammattinimikettä sisältänyt lista siitä, mitä kaikkea kaupallisen koulutuksen suorittaneet voivat ammatikseen tehdä. Kun itsellä ei ollut mitään käsitystä, mitä haluan, niin tuollainen vaihtoehtojen kirjo jotenkin niittasi sen opintopolun. Ihan ok, olen tykännytkin moninaisista työtehtävistäni, joita olen tässä jo melkein 20 vuoden aikana päässyt tekemään. Mun työelämän roolit on olleet todella rönsyäviä ja haalin niihin itse työtehtävän ympäriltä kaikkea mukaan. Tyytyväisimmilläni olen ollut töihini niinä muutamina vuosina, kun esimiehenä minulla oli todella loistava tyyppi. Hän oli itse asiassa enemmänkin kuin työelämän valmentaja, kuin esimies – heitti sopivasti haastetta ja osasi lukea alaistensa persoonaa, mitä kenellekin kannattaa heittää eteen ja näin sai koko joukkueessa kaikki tekijät loistamaan. Huikea esimies! Kaikki muut vuodet olen kyllä tehnyt hyvää tulosta työssäni ja tykännytkin hommistani, sillä minut on helppo saada innostumaan kaikesta sopivalla motivoinnilla, mutta silti ajoittain puskee päälle fiilis, joka sanoo, että en ole ihan oikeassa paikassa. Perheellisenä ja kovin turvallisuushakuisena tästä ei kuitenkaan ihan miten vain voi heittäytyä boheemisti meditoimaan ja miettimään, että mitähän keksisi. Puolitosissani olen heittänyt, että kun meidän tytöt lähtee opiskelemaan, niin mä meen sitten kans. Bloggaamisen pariinkin olen miettinyt palaamista, mutta bloggaamisen kynnys on jotenkin ihan hirveän korkea nykyisin. Tuntuu, että sitä ei voisi aloittaa mitenkään puolivillaisesti enää tänäpäivänä; pitäis miettiä kohderyhmä, teemat ja aiheet ja somekanavat ennen ensimmäistäkään postausta ja nämä jarruttaa.

    Psykologiaa aloitin suorittamaan avoimen yliopiston kautta ennen esikoisen syntymää ja se jäi kesken, kun lapsi syntyi. Tuo psykologia on kuitenkin sellainen, minkä parissa en välttämättä halua töitä tehdä….alunperinkin lähdin suorittamaan approa ihan vain omaksi ilokseni ja siksi, että psykologia kiinnostaa muuten vain ja aihepiirin kirjallisuutta olen lukenut ns. huvikseni.

    Itse täytin viime marraskuussa 40 ja se on omalta osaltaan laittanut miettimään näitä tosi paljon. Elämä alkaa olla puolivälissä. Tokikaan kukaan meistä ei oman elämän pituutta tiedä; tämä matka voi päättyä milloin vain, mutta noin keskiarvoihin peilaten.

    • Voi Jaana!
      Kiitos niin paljon kun jaoit tämän! Juurikin nämä kutsumukset olen kuullut monien suusta hieman ahdistavalta. Mitä jos ei tiedäkään? Ja tiedätkö, minusta on ihana ajatus se, että elämssä on monia eri vaiheita. Mikään opinto ei ole hukkaan heitettyä. Kaikki on omaa pääomaa ja auttaa meitä eteenpäin. Vaikka oletkin ollut kaupallisella alalla vuosia ja päätyisitkin vaikkapa psykologian pariin niin kaikkihan on opettanut sinua ja olet entistä parempi seuraavassa työssä kun sinulla on kokemus toisestakin.Sitä pystyy näkemään laajakatseisemmin. Ja äitinä olo tuo toki ihan oman paineensa. Ei sitä voi vaan miten vain lähteä tekemään “kun musta nyt tuntuu tältä” vaan asiat todella pitää punnita tarkasti. Mikä on taloudellinen tilanne? Miten paljon riskiä voi ottaa? Ja sehän tässä onkin – elämästä ei koskaan tiedä. Voi kunpa sitä osaisi elää jokaisen päivän täysillä ja murehtimatta turhia – mutta ei sekään ole inhimillistä. <3

  • Mari

    Hei,
    Mua kiinnostaisi tietää, miten tärkeää taloudellinen turvallisuus on sinulle/teille tehdessänne muutoksia esimerkiksi nyt miehesi “radikaalisti” muuttuneen uran myötä. Huomaan itse vain ajattelevani uusien uramahdollisuuksien tullessa eteen olevani kovin varuillani niiden vastaanottamisesta. Koen, että tämä ajattelumalli on ilmestynyt vasta lasten saannin jälkeen. Ennen mentiin työstä toiseen jos siltä tuntui. :D Toivottavasti ymmärsit jollain tasolla mitä hain takaa. :)

    Tiivistäen kysymykseni ehkä olisi “Pidättekö tärkeämpänä vakaata tulotasoa vai mielekästä uraa, jos ne eivät kulje käsi kädessä?”

    • Tiedätkö, mietin tätä ihan samaa kulmaa tätä kirjoittaessa. Koska olemme ns. etuoikeutettuja kun meillä ei ole mitään lainoja vaan hänen aiemman ammattinsa takia on koti ja sijoituskohteet jo pystytty hankkimaan tässä vaiheessa elämää. Täten on se mahdollisuus keskittyä enemmän siihen mielekkään työn rakennukseen. Koska onhan se fakta, että tällaisia muutoksia on paljon helpompi tehdä jos on taloudellinen tilanne muuten vakaa. Jos nyt puhutaan esim Maslowin tarvehierarkian pohjalta, ensiksi pitäisi olla fysiologiset ja turvallisuuden tarpeet tyydytetty, ennenkuin näitä lähtee miettimään. Esim nytkin mieheni teki tänä vuonna urallisesti muutaman ratkaisun joka ei ole se rahallisin vaihtoehto, mutta pitkällä aikavälillä todennäköisesti kannattavampi ja myös mieleisempi. Mutta toki ratkaisussa on pohjalla se turva ja varmuus siitä, että arki pyörii siltikin kolmen lapsen kanssa. Koska olen huomannut ihan saman, lasten myötä on varovaisempi vaikkakin itsevarmempi. Sitä osaa punnita tarkempaan. Mutta toisaalta, taidan vastata kysymykseen jo omalla ammatillani: Oma työni yrittäjänä on kaikkea muuta kuin vakaata tulotasoa, ja näiden asioiden kanssa painin itsekin alituiseen. Pelkoja ja jännityksen hetkiä on meillä kaikilla, mutta uskon että kun on vahva luotto itseen ja takana vielä oma tukeva tukiverkosto (joka sekin valtava etuoikeus) niin on jo edellytykset pitkälle. Eli ymmärrän kasvaneen pelon, mutta uskon myös siihen omaan intuitioon ja tunteeseen siitä, että tietää koska täytyy tehdä suunta jotain uutta kohti, vaikka se pelottavaa olisikin. Kaikkeen ei tietty pidä ryhtyä, mutta jotkut ovat niin isoja asioita, että pienen pureskelun jälkeen niitä kohti tulee lähteä täydellä höyryllä. :)